Kävin tänään aamulla tapaamassa ravitsemusterapeuttiani.
Ensinnäkin tahdon sanoa teille suuren kiitoksen. Teidän rohkaisustanne johtuen varasin ajan useiden kuukausien jälkeen.
Olen viimeksi käynyt hänen luonaan viime syksyn alussa, jolloin olin vasta alkanut totutella syömään.
Aamu oli hirveän kaunis, aurinko paistoi jo kahdeksalta. Kävelin kohti Taysia, suurta rakennusta joka kohosi eteeni, rakennusta jossa olen niin usein joutunut käymään. Mut valtasi niin suuri oivalluksien tunne, että kyyneleet kihosivat silmiini; mä en enää koskaan joudu tuonne tämän sairauden takia. En edes jaksa muistaa kuinka monesti olen joutunut tuon helvetillisen rakennuksen sisälle tahtomattani, aiheuttamalla itse itselleni niin paljon pahaa, etten tuota hoitoa osannut edes mitenkään arvostaa.
Miten mä olen voinut tehdä itselleni niin?
Miten mä en ymmärtänyt sitä itse, miten en ymmärtänyt yhtään mitään?
Koen niin suurta vihaa koko sairautta kohtaan, miten mä olen voinut sallia sen viedä mut kokonaan? Välillä olen niin uskomattoman vihainen, että haluaisin paiskoa tavaroita, huutaa ja riehua. Miksi olen tuhlannut elämästäni niin paljon!
Onneksi sain hoitoa, olen siitä hyvin kiitollinen. Moni ei välttämättä pääse hoitoon lainkaan vaikka kipeästi sitä tarvitsisi.
Mua itkettää, ei surusta vaan ilosta. Mä olen niin onnellinen, että saan olla tässä. Mä olen niin onnellinen siitä, että mulla on perhe ja ystäviä. Mä olen niin onnellinen, että pystyn nauttimaan pienistä asioista; siitä kun aurinko paistaa ja sulattaa lumia, aamulenkillä kuulen lintujen laulua, siitä, kun ymmärrän etten enää halua palata anoreksiaan. En koskaan.
Vaikka en olekaan parantunut, vaikka olen heiveröinen ja etsin itseäni ja identiteettiäni sairauden jälkeen, mä tiedän, etten enää palaa siihen synkkyyteen.
En halua palata kylmyyteen ja syömättömyyteen, siihen kun järki ei juokse muualla kuin siinä minkä hedelmän saan syödä seuraavaksi.
Mä en enää vihaa ruokaa. Mä rakastan sitä. Ruoka on hyvää ja ihanaa. Rakastan sitä kun olen antanut itseni luvan syödä, luvan syödä hyviä ruokia jotka ravitsevat kehoani.
Kyllä mä vielä pelkään syömistä, tiettyjä ruoka-aineita aivan hirveästi, mutta näin onnellinen hyvästä ruoasta en ole ollut sitten... no, ammattikoulun alkuaikojen. Seitsemän vuotta sitten.
Vaikka välillä haparoin ja putoankin, silti saan pidettyä kiinni siitä ohuesta langasta jolla olen takertunut elämään. Ja mä tiedän, ettei se lanka enää katkea. Kun on kerran maistanut mitä elämä oikeasti on, ei enää ole paluuta. Ja hyvä niin.
