pelkoja ja selviytymistä

Parantuminen lähtee fyysisen tilan korjaamisesta ja painon normalisoinnista. Jokainen, joka tätä helvettisairautta käy läpi on luultavasti nämä sanat jossain vaiheessa kuullut, ja miettinyt mielessään : ei ikinä. Ikinä en nosta painoani. Niin mäkin. 

Se luku jonka mukaan olen ihmisarvoni määrittänyt kaikki nämä vuodet, on liian vähän ja jokainen kerta, kun painoni on vahingossa päässyt nousemaan kilon-pari tuon maagisen numeron yli, olen vetänyt peruutusvaihteen päälle rankalla kädellä. Olen pitäny itseäni hyväksyttävänä ihmisenä vasta sitten, jos saavutan vielä melkein kymmenen kiloa alemman lukeman ja vaikka olen myös tiedostanut toimintani sairauden, olen kuvitellut että ellen saa painoani tarpeeksi alas en ansaitse hoitoa. 

Noin vuosi sitten olin jo tehnyt melko pitävän päätöksen siitä, että nyt paranen oikeasti. Kuitenkin niin, että paino ei nouse minun pituiselleni määritetyn BMI:n normaalin alarajojen yli. Olin taas määrittänyt itseni typerien numeroiden mukaan. No, kuten kuvitella saattaa, ihminen joka on syönyt päin helvettiä teini-ikäisestä, alkaa syömään normaalisti, kyllä se paino nousee. En tarkoita että kaikilla painonnousu olisi helppoa ja nopeaa sillä jokainen on erilainen, minun tapauksessani kuitenkin kovia kokenut ja kärsinyt kehoni imaisi innoissaan itseensä kaiken tulevan ravinnon. Koska, no, ihmisen keho toimii sillä tavalla, että selviytyisi pitkistä ajoista ilman ravintoa. Mulla siinä vaiheessa oman osansa teki varmasti myös ahmimisvaihe, joka sai mut vetämään ruokaa uskomattomia määriä. 

Olen joutunut käymään läpi pahimpia pelkojani parantumisen suhteen, mutta silti jotenkin pakottanut itseni jatkamaan eteenpäin. Ajattelin jakaa näitä vielä jokin aika sitten minuakin vaivanneita pelkoja, joiden takia jatkaminen eteenpäin on ollut hankalaa.

En uskalla nostaa painoa kuin juuri ja juuri normaalipainoon
Mä ajattelin että jos nousee yli, tapan itseni. Okei, en ole tappanut itseäni. Mun paino on noussut lähes parikymmentä kiloa mikä on paljon. Mut oikeasti, mä näytän tuhat kertaa paremmalta kuin ennen ja mun olo on vähintään sama verran parempi. Tottakai oman kehon hyväksyminen on hankalaa mutta tiedostan silti vasta nyt miten järkyttävältä olen näyttänyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka luulin olevani lihava. Nälkiintyminen sumentaa aivot ja uskokaa pois, näette itsenne paljon realistisemmin kun fyysinen tila on korjaantunut.

Entä jos mua ei hyväksytä normaalipainoisena? Entä jos kaikki puhuu musta miten paljon olen lihonut? Ja suurimpana, entä jos en kestä niitä kommentteja: oletpas saanut painoo, oletpa paremman näköinen isompana?

Voi luoja, oikeesti. Tavalliset ihmiset ei ymmärrä että sun pääsi kääntää niiden pelkästään kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lauseet päälaelleen. Suurin osa ihmisistä ja sun läheisistä luultavimmin katsoo, miten hyvältä ja ennen kaikkea elävältä näytät. Lisäksi, aina tulee olemaan niitä, joiden mieltymykset on sairaita ja jotka pitävät puolikuollutta olemustasi kauniimpana. Mutta mitä sitten? Oikeasti, ei ole sulta pois se. Itse tiedät, että olet terve ja hyvinvoiva, joten miksi välittäisit?

Entä, jos musta tulee ruma, tyhmä ja lihava?

Tällä hetkellä mua lähinnä naurattaa, olenko ihan tosissani voinut ajatella näin?

Mielestäni naamani näyttää eloisalta, hiukseni ovat paksuuntuneet tuplasti, ihoni ei ole läpikuultava. En ainakaan sen mukaan ole rumentunut.

Ja tyhmäkö? Entä jos käykin päinvastoin? Luulin, että olen ihan fiksu tyttö mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei mulla ole oikeasti ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa silloin kun en syönyt.

Ovatko normaalisti ja riittävästi syövät ihmiset lihavia? Eivät. Eikä sustakaan tule lihavaa.

Luultavasti tähän liittyy myös pelko, että juuri sinä olet poikkeus, koska olet tuhonnut kehosi ja aineenvaihduntasi ties mitä muuta. Mutta lohdutuksen sana; sekin korjaantuu. 

Vielä noin kolme kuukautta sitten kehoni oli aivan jumissa. Vatsa ei toimi, mikään ei toimi, turvottaa, närästää, kengät ei mahdu jalkaan joinakin päivinä koska turvottaa, taikka housut jalkaan kun on niin pöhöttynyt. Ja kyllä hajotti päätä, enemmän kuin mikään aikaisemmin ja olin aivan kahden vaiheilla luovuttaako vai ei. Helpommalta vaihtoehdolta olisi tuntunut lopettaa syöminen ja palata tuttuun turvalliseen, mutta hemmetti mä jatkoin syömistä samaan tapaan, parin-kolmen tunnin välein. Olen enemmän kuin iloinen että tein sen, sillä vointini on pikkuhiljaa kohentunut, aineenvaihduntani alkanut korjata itseään, turvotus on vähentynyt yli puolella ja vatsani toimii. Joten ei ole vaihtoehtoa, että olisit poikkeus jonka elimistö ei koskaan korjaannu, ettet milloinkaan enää voisi syödä normaalisti. On vain ajan kysymys milloin elimistösi korjaa aiheuttamasi vahingot, joten älä pelkää, tavallisella syömisellä et tule lihavaksi.

En sano, että näiden asioiden käsittely ja hyväksyminen olisi helppoa, ei todellakaan. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on kaikista vaikeinta ja raskainta, mitä olen koko elämäni aikana joutunut kokemaan ja käymään läpi. Olen parantumispäätökseni jälkeen rypenyt syvissä vesissä, viime syksystä ja talvesta en muista tuskin mitään paitsi häpeän, ahdistuksen ja masennuksen, en meinannut kestää muuttuvaa kehoani. Jokainen päivä oli taistelua että jatkan eteenpäin enkä taas luovuta. En ole milloinkaan vihannut itseäni ja ruumistani niin paljon, että olisin voinut leikata saksilla kasvavasta kehostani paloja pois. Vihasin itseäni, kehoani, elämääni enkä uskonut että ansaitsisin muuta kuin sairauden ja elämän sen kanssa. Mä päätin etten luovuta, en, vaikka tuntui siltä kuin musta ei olisi enää mitään jäljellä. Mä olen onnellinen siitä päätöksestä.

Teille, jotka olette nyt tuossa vaiheessa, älkää luovuttako. Mä lupaan, nuo tunteet häviää ajan myötä. 

Myös teille, jotka olette ahmimisvaiheessa, antakaa mennä. Ei siihen kuole, ettekä paisu ylipainoiseksi. Mun mielestäni on vain normaalia, että keho vaatii omansa takaisin. Jos on nälkä, syö, vaikka sitten ylenmäärin.

Jokainen on ansainnut elämän ilman syömishäiriötä, ja jokaisella on mahdollisuus parantua. En ole parantunut,  mutta olen matkalla sinne. Tiedän, että mulla on vielä paljon tekemistä ja työstettävää, mutta tästä vaiheesta ei enää käännytä takaisin. En aio luovuttaa, vaan vetää tän paskan läpi ja selvitä voittajana ihan vaan siksi että mä pystyn siihen. Ja koska mä ansaitsen oikean elämän. Niinkuin tekin.

vaikeaa

Mulla on ollut viime aikoina tosi vaikeaa. Tuntuu, että nyt mun jaksamista ja taistelutahtoa on koeteltu pahemmin kuin ikinä ennen. Kroppani on todella sekaisin, mikään ei toimi. Syön kunnolla, en tosiaan liikaa, mutta silti turpoan. Naamani on yhtää turvoksissa kuin pahimpina bulimia-aikoina, enkä mä edes oksentele. Painoni onkin noussut, ja vaikka se on täysin normaalissa lukemissa, en pysty käsittelemään asiaa tai lähinnä edes uskomaan todeksi, että painan niin "paljon". Olen käynyt mielessäni läpi mitä erilaisempia dieettivaihtoehtoja, miettinyt tiettyjen ruoka-aineiden karsimista, jopa terveellisesti laihduttamista. Mutta jokainen kerta olen päätynyt ajatukseen; ei enää. Miksi laihduttaisin kun olen terve ja normaalipainoinen?

Tuntuu, että nämä kehossa tapahtuvat muutokset ovat aivan liian suuria käsiteltäväksi. Tuntuu kuin olisin siinä painajaisessa, jota olen juossut karkuun koko aikuisikäni. Tunnen oloni turvonneeksi pulleroksi, joka vain paisuu ja paisuu. Todellisuudessa ymmärrän ettei tämä "paisuminen" tule jatkumaan ikuisesti, vaan jos vain jaksan jatkaa tällä tiellä pahasta olosta huolimatta, elimistö pikkuhiljaa korjaa itseään.

En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos palaisin taas kerran samaa tietä takaisin. Siksi en sitä tee, mä oon vahvempi kuin tämä sairaus.