syö tai itke ja syö

Luin juuri äskettäin tämän Erja Vanhalan ja Sanna Hälvän kirjoittaman Syö tai itke ja syö-kirjan. Se on kertomus, jossa on faktaa syömishäiriötä sairastaneesta Sannasta, parantuneesta tytöstä ja hänen ajatuksistaan, hänen hoitajansa Erjan ja perheenjäsentensä ajatuksista ja kokemuksista. Tykkään lukea kirjoja, jotka käsittelevät syömishäiriötä sillä tavoin, että se kannustaa ennemminkin paranemiseen kuin siinä pysymiseen.

Oli mielenkiintoista lukea, kun kirjassa oltiin otettu perheenjäsenten kokemukset ja tuntemukset mukaan, sillä usein läheisille tarjottava apu on erillään itse sairastavan saamasta avusta, eikä syömishäiriöinen välttämättä osaa edes kuvitella, miten hänen läheisensä asiaa kokevat. Sannan isä kertoi kirjassa, ettei aluksi pystynyt hyväksymään sairautta ja ettei voinut käsittää syömättömyyttä. Ja kyllä sen tavallaan pystyy ymmärtämäänkin, miksi hemmetissä ihminen ei syö?! Voin vain kuvitella sen turhautumisen tunteen.

Halusin ottaa kyseisen kirjan esille täällä siksi, että törmäsin sitä lukiessani muutamiin kohtiin, jotka herättivät minussa voimakkaita oivalluksen ja samaistumisen tunteita:

"Mistä paraneminen alkaa?
Paraneminen, kuntoutuminen ja toipuminen alkavat siitä, kun nälkiintyminen kropassa korjaantuu ja kehon rääkkääminen loppuu. Mieli ei voi rakentua, jos aivoilla ei ole siihen tarvittavaa energiaa"
             
Totta, tämä on niin totta. Olen tiennyt asian lähestulkoon aina, mutta ei, en ole ottanut kuuleviin korviini enkä uskonut sitä. Vasta painon normalisoimisen jälkeen olen huomannut asian olevan juuri näin. 

"Anoreksiaa sairastava ei pidä itsestään, ja siksi hänen on vaikea hyväksyä ja ymmärtää muiden välittävän hänestä"

Niimpä. Itse lähestulkoon suljin muut ulkopuolelle. Menkää pois, minä en tarvitse ruokaa, älkää puuttuko siihen.

"Kaiken pohjana paranemiselle on päätös"

Allekirjoitan tämänkin. Olen näiden seitsemän vuoden aikana yrittänyt parantua noin miljoona kertaa. Mutta hei, yritys ja päätös on kaksi eri asiaa. Nyt olen päättänyt.

"Paino voidaan saada nopeasti nousemaan, mutta mieli tulee monia kuukausia jäljessä"

Ei tarvitse olla toipunut, jos "näyttää normaalilta". Suurella sydämellä kaikille teille, jotka epäröitte ja pelkäätte painonnostoa.

"Kuntoutuminen lähtee pienistä asioista ja teoista. On oltava samaan aikaan itselleen armollinen ja tiukka. Hyväksyä eteen tulevat takapakit ja kompastumiset. Rämmittävä ylös pohjamudista, jos sinne joskus tuntee uponneensa ja ravisteltava kannoiltaan ne ajatukset, joilla syömishäiriö yrittää valloittaa mielen kerta toisensa jälkeen.Uskottava omaan tavoitteeseen ja tahtoon omasta paranemisesta. Kohdattava pelkonsa elää ilman syömishäiriötä ja tartuttava kiinni siihen oman itsensä näköiseen elämään, joka ei ole kadonnut minnekään sairauden aikana. Tietoisena siitä, että olen juuri niin hyvä, tärkeä ja rakastettu, sellaisena kuin olen. Ja se riittää."

Tämä kohta on itse kirjasta kertovan Sannan kirjoittama. Ja ainakin muhun se osui ja upposi. Siinä on paljon mietittävää.

marraskuu

Ja pimeys. Kylmää, märkää, sataa, harmaata ja synkkää.

-Mikäs sen parempaa aikaa kuin syksy, keskittyä laihduttamiseen ja syömättömyyteen?
-EI EI JA EI. En ala, en halua.

Ajatukseni saavat mut välillä todella sekaisin. Tuntuu kuin päässäni olisi jatkuvasti joku, joka yrittää saada mua vaihtamaan suuntaa, takaisin sinne, mikä on jo niin tuttua. Mutta en mä sitä ääntä kuuntele, en enää, Ehkä olen vahvempi kuin ennen, ehkä olen vain niin kyllästynyt siihen samaan oravanpyörään.

Syömishäiriön sairastaminen on vaikeaa, ihan hirveää helvettiä päivästä toiseen. Mutta miksei kukaan ole sanonut, kuinka rankkaa paraneminen on? Kuinka paljon voimia voikaan viedä sairauden ääntä vastaan taisteleminen joka päivä, joka hetki?

Onneksi jokainen päivä ei ole yhtä kamala, on päiviä jolloin hirviö ei huutele päässäni ja tunnen olevani hyvä, ja niiden voimalla jaksan jatkaa.
Mun puolesta sairaus saa huudella ihan niin kovaa kuin haluaa ja haukkua minua läskiksi ja rumaksi, mä vielä tuhoan sen kokonaan ja paras tapa jatkaa eteenpäin on olla kuuntelematta ja keskittää ajatuksia sellaisiin asioihin, jotka tuovat iloa ja hyvän mielen.

Tällä hetkellä mulle tuo hyvän mielen..

...tuleva joulu

 ...tuleva lumi ja valkoinen maa

...rauhalliset aamut

...kynttilät

... ja suklaakuorrutetut parapähkinät, joita uskallan syödä ahdistumatta ja joita rakastan!

Mikä teille tuo hyvän mielen kaiken pimeyden ja mielen myllerryksen keskellä?

nälkä ja kylläisyys

Syömishäiriötä sairastavilla on usein vääristynyt käsitys nälästä, ja voi jopa olla ettei niitä normaaleja nälkäsignaaleja ole lainkaan.

Mulla itselläkin on ollut niin. Tarkoitan nyt sellaista nälkää, että maha murisee kovaan ääneen. Oikeastaan se on vasta viime aikoina tullut takaisin, sellainen normaali nälän tunteminen.
Kuitenkin tiedostan, että vaikka varsinaista mahanmurina-nälkää en kuukausiin ja jopa vuosiin tuntenut, mulla oli silti nälkä jatkuvasti. Se oli vain erilaista, sellaista, minkä muistan tulleen joskus lapsuudessa kun ruokaväli oli venähtänyt liian pitkäksi ja vain heikotti, pyörrytti ja oksetti.
Olen tajunnut, että sellainen olo mulla on vuosia ollut kokoajan, päivästä toiseen. Järkyttävä nälkä. En onneksi koskaan pyörtynyt, mutta myöskin ihmettelen edelleen miten olen pystynyt käymään töissä, koulussa ja liikkumaan siinä olotilassa.

Mun on edelleen tosi vaikea hahmottaa nälkää ja kylläisyyttä. Syön silloin kun pitää ja tasaisin väliajoin, pyrkien välttämään nälän kasvua liian suureksi koska tiedän sen johtavan ahmimiseen. Mutta auta armias jos en tunne yhtään mahan kurinaa ruoka-ajan lähestyessä! Ilman tuota palannutta nälän tunnetta mun on tosi vaikea sallia itselleni ruokaa. Toki ymmärrän, että juuri sillä säännöllisellä syömisellä pyritään välttämään nälän kasvua liian suureksi ja niimpä ahdistuksesta huolimatta puputan kiltisti ruokani.

Toinen asia, joka mulle tuottaa hankaluuksia, on kylläisyys. Voisin jopa sanoa, että tällä hetkellä juuri se on isoin peikko, pelkään kylläisyyttä mielettömästi. Normaali ihminen syö sellaisen annoksen ja sen verran, että vatsa on täynnä, ei liikaa, mutta sopivasti ja ennen kaikkea se on normaalia. Mä taas pureskelen pientä annostani rauhallisesti tavallaan peläten ja kuulostellen jatkuvasti sitä, olenko jo tarpeeksi täynnä vai en. Pelkään sitä, että oloni on täysi ja mahani täysi, niimpä taidan edelleen sortua liian usein siihen etten syö tarpeeksi isoja aterioita. Koulussa ruokaileminen on kaikista ahdistavin ruokailutilanne, olen joka kerta vähän hukassa paljonko ruokaa otan, mikä on tarpeeksi, minkä verran uskallan ottaa etten ole liian täynnä. Se on todella stressaavaa ja yritän jatkuvasti päästä pelostani irti ja todistaa itselleni, että se jos olo on kylläinen ei todellakaan tarkoita että nyt olen huono ihminen ja lihon välittömästi.
Eihän muillekaan ihmisille tapahdu niin, miksi minulle tapahtuisi?

Huomaan ja tiedostan kyllä, että tietyt ajatusmallini ovat edelleen kovin vääristyneitä ja pelkään jokaista syömistilannetta kamalasti, mutta teen jokainen päivä töitä asian muuttamisen eteen.

Miten te koette nälän? Tunnetteko te sitä?
Entä kylläisyys?

kuulumisia

En ole viime viikolla lainkaan postaillut. Syy on siinä, että mennyt viikko on ollut mulle yksi raskaimmista pitkään aikaan.

Olen tavallaan "suorittanut" ihmeparantumiseni vain muutamien kuukausien aikana, aloittanut koulun ohella työt jolloin vapaapäiviä on ollut yksi viikossa sekä säännöllisen treenaamisen terveysasioista innostuneena, unohtaen välillä lepopäivät kokonaan. Tyypillistä mulle, liian iso pala kakkua kerralla. Olen ollut hirveän väsynyt ja flunssainen, sekä omituisen ahdistunut päivittäin.
Olen aina vaatinut itseltäni hirveän paljon kaikissa asioissa, ja ilmeisesti oletin, että nyt kun menee paremmin, olen terve. Tiedän, ei se niin mene. Vaikka fyysinen kuntoni onkin nyt korjaantunut, menkkani alkoivat yli vuoden tauon jälkeen ja "näytän terveeltä", mieleni ei ole parantunut eikä sen tarvitsekaan olla. On vaikeaa muistaa olevansa edelleen toipilas.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin itsessäni ylpeä vaikeamman vaiheen kuluessa. Useita vuosia sairastettuani olen tottunut tietynlaisiin käyttäytymismalleihin ahdistuksen purkamisessa, niin kuin tiedätte, syömisen reippaaseen vähentämiseen. Nyt en sitä kuitenkaan ole tehnyt, vaan olen syönyt ihan normaalisti ja säännöllisesti.
Valehtelisin, jos sanoisin etteivät vanhat tavat olisi houkuttaneet, kyllä ne ovat. Ruokahalua ei ole ollut ja varsinkin lämmin ruoka ja iltapala ovat aiheuttaneet valtavaa skippaamisen halua. Mä olen tsempannut itseäni hirveästi, käytännössä itkenyt ja syönyt.

Se on ainoa tie terveyteen. En saa antaa fyysisen kuntoni enää romahtaa, en kun olen jo päässyt näin pitkälle. 

Muistakaahan tekin syödä, joohan? Me tarvitsemme ruokaa.

ahdistuksen aiheuttaja

Kun nykyään joka mediassa ja tosielämässä toitotetaan kaikenmaailman dieettejä, laihdutusneuvoja, syömishäiriöitä yms, on todella vaikea elää yhtäkään päivään kuulematta tai näkemättä jotain näihin asioihin liittyvää.
Koulukaveri saattaa voivotella "lihomistaan" ja onnetonta "vatsamakkaraansa", joka johtaa laihdutus/painokeskusteluun.
Työpaikalla joku kertoo laihtuneensa viisi kiloa jollain uudella ruokavaliolla ja laskevansa tarkkaan syömänsä kalorit. Tai että naapurin Pirjo on lihonut kymmenen kiloa, herranjestas.
Illalla katson Salkkareita (joo, olen koukussa..) jossa seurataan erään hahmon sairastumista anoreksiaan.

Okei, voi hemmetti, miten voi päästä sairaista ajatuksista eroon kun tuntuu että jokapuolella ihmiset, varsinkin naiset, keskittyvät syömisiin, laihtumisiin, lihomisiin kuin ne olisivat tärkeintä elämässä?

Mun pitäisi sulkea ne puheet ulkopuolelle, olla välittämättä ja kuuntelematta. Mutta vaikka kuinka tsemppaan ja yritän, en pysty. Mä ahdistun joka kerta tällaisista keskusteluista niin paljon, että rintaani muodostuu valtava ahdistusmöykky. Jostain syystä koen tällaisissa tilanteissa aina olevani huono, ylipainoinen, epäonnistunut.
Mä ahdistun muiden ihmisten syömisongelmista, ihmisistä jotka eivät ole vielä parantumisvaiheessa, laihoista tytöistä kaupoissa, keskustassa ja koulussa. Noista koulu- ja työpaikkakeskusteluista ja TV-ohjelmista. Tahtoisin vain päästä eroon siitä ainaisesta huonommuuden tunteesta.

Miten te muut koette tällaiset asiat?
Olenko ainoa joka ottaa itseensä niin raskaasti asiat, jotka eivät edes koske mua?
Onko teillä neuvoja miten sivuuttaa ahdistus näissä tilanteissa?