the end

Pitkään harkittuani olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohi.
Aloitin bloggaamisen joulukuussa 2011 edellisessä blogissani, joka oli täynnä ahdistusta, laihdutusta, kaloreita, itseinhoa ja -vihaa. Tuolloin sairauteni oli jokin aika sitten muuttanut muotoaan bulimiasta anoreksiaksi, ja olin sekaisin ja hämmentynyt muuttuneen sairaan ajattelun ja käyttäytymisen kanssa.
Jos parantumiseni alkamiselle on määriteltävä jokin ajankohta, se ajoittuu tämän blogin alkuajoille, loppuvuoteen 2012.
Olen kirjoittanut avoimesti tuntemuksiani tänne kuin päiväkirjaan, ja teidän lukijoiden kannustukset ja kommentit ovat auttaneet enemmän kuin voitte uskoa. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teille jokaiselle.

Elämässäni ei ole enää tilaa syömishäiriölle. Sen missään muodossa.

Kalenterini ja päiväni täyttävät työ, koulu, harrastukset, ystävät ja hyvä ruoka. Ruokailut eivät ole enää minulle täydellistä hetkeä ja ajoitusta vaativa rituaali. Kiireisinä päivinä syön kirjaimellisesti elääkseni, pitääkseni elimistöni toiminnassa ja jaksaakseni. Aikaisemmin tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään, olisin jättänyt syömättä mikäli aikaa ei olisi ollut ruokailun täydelliseen suorittamiseen.
Toisaalta ruoasta on tullut minulle valtava nautinto. Päivän parhaimpiin hetkiin kuuluu erityinen, tavallisesta poikkeava lounas tai välipala. Juuri viime viikolla töissä nappasin päiväkahvin kaveriksi käteeni valtavan munkin, ja sitä mussuttaessani tajusin tulleeni valtavan pitkälle.

Toisaalta musta tuntuu hullulta, utopistiselta. Sairastuin vuonna 2006 ja paranemiseni alkoi suunnilleen vuosi sitten.Voiko olla totta, tai edes mahdollista, että niin pitkän sairastamisen jälkeen olen parantunut niin lyhyessä ajassa? Olenko parantunut? Tarvitseeko minun pelätä vielä jotain valtavaa takapakkia?
Totuus on se, ettei tarvitse. Mä olen mennyt jo kauan aikaa sitten sen rajan yli, joka erottaa sairaan ja terveen, josta on vielä vaara kääntyä takaisin. Rakastan elämää, ja kyllä, itseäni niin etten suoraan sanoen enää antaisi sairauden vallata ajatuksiani. Ja vaikka niin kävisi, en antaisi itseni toimia sen käskyjen mukaan.
Toisaalta olen hyväksynyt sen, ettei elämää voi ennustaa. En voi jatkuvasti yrittää pitää elämäni jokaisen osa-alueen lankoja kasassa, kaikki ei ole minusta kiinni enkä voi millään vaikuttaa jokaiseen asiaan. Tiedän tämän olevan kuitenkin mulle luultavasti aina se heikko kohta, se johon elämän potkiessa päähän ajatukset harhailevat ja jonka saatan hetkellisesti kuvitella olevan ratkaisu mihin tahansa ahdistavaan asiaan.
En kuitenkaan pelkää. En enää.
Ja miten määritetään parantunut? Jos se tarkoittaa sitä, etteivät sairaat ajatukset milloinkaan edes käväise päässäni, en ole parantunut.
Jos se taas tarkoittaa sitä, että syömishäiriö ei määritä päiviäni, ei sanele tekemisiäni eikä syömisiäni, ei liikuntaani eikä ole mielessäni lainkaan muutamia poikkeuksia siellä täällä lukuunottamatta, niin olen parantunut. En tiedä missä ja milloin se on tapahtunut ja miten voi olla mahdollista, että toipumiseni on käynyt niin nopeasti, niin vain on käynyt.
Parantumiseni on ollut raskainta mitä olen kokenut. Minulle se oli paljon, paljon kovempaa kuin itse sairastaminen. Jossain vaiheessa luulin, etten enää selviä. Olin hyvin masentunut, niin hukassa ilman syömishäiriökäytöstä ja luurankovartaloani etten tiennyt enää onko parempi kuolla vai palata sairauteen tekemään hidasta itsemurhaa.
Tässä mä silti olen.
Haluaisin sanoa, että kun päättää parantua, se vain tapahtuu. Se ei kuitenkaan olisi totta. Vaikka jokainen meistä tarvitsee tukea ja apua selvitäkseen, suurin ja se tärkein päätös on lähdettävä itsestä. Se vie sut pitkälle. Muistuta itseäsi jokaisena huonona hetkenä, ahdistuksen keskellä; mä paranen. 
Ja muista syödä. Vaikka pääsi sanoisi sulle mitä.

Elämässä ei jaeta palkintoja sen mukaan, kuka pystyy kontrolloimaan itseään kaikista parhaiten. Toki voit elää elämäsi kontrolloiden jokaista tekoasi ja suupalaasi jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta kysy itseltäsi, tekeekö se?
Pelkäätkö, ettet voi koskaan hyväksyä itseäsi saatika rakastaa itseäsi jos et ole vähän hoikempi, pienempi, parempi, enemmän sitä ja vähemmän tuota.
Vakuutan, itseään voi oppia rakastamaan ja omasta kehostaan välittämään. Se ei ole helppoa eikä tule sormia napauttamalla, mutta jonain päivänä voit huomata pitäväsi itsestäsi.

Muistakaa, että olette arvokkaita ja ansaitsette terveyden. Välittäkää itsestänne ja olkaa kärsivällisiä, muutokset eivät tapahdu hetkessä.

Tämän romaanin myötä cupcakes, please hiljenee, kiitos teille jokaiselle ja voimia tulevaan.

Uusi vuosi

Jälleen kerran viimeisimmästä kirjoituksestani on kulunut kauan aikaa, mutta toivottavasti olette vielä siellä.

Syy siihen, miksen ole kirjoitellut on rehellisesti sanottuna ollut se, että mä olen elänyt.

Olen matkustanut, sekä kotimaassa että ulkomailla. Olen herkutellut, maistellut uusia ruokia, käynyt elokuvissa. Olen nähnyt ystäviä, tutustunut uusiin ihmisiin ja shoppaillut turhuuksia. Viettänyt aikaa perheen kanssa ja nauttinut joulusta sekä vuoden vaihtumisesta.

Mulla on niin paljon asiaa, etten tiedä mistä aloittaa.

Ajatusmaailmassani ja tavoissani toimia syömiseen liittyvien asioiden suhteen on tapahtunut niin suuri muutos, etten oikein itsekään sitä ymmärrä. En myöskään osaa paikallistaa, milloin tämä kaikki on tapahtunut, mutta tuntuu kuin jotain olisi loksahtanut päässäni paikoilleen.

Mun ei enää tarvitse ajatella ruokaa ja syömistä päivästä ja sekunnista toiseen. Mun ei tarvitse jokaisella aterialla pelätä tulenko liian täyteen, ja jos tulen, niin lihonko siitä. Mulla ei ole tarvetta kompensoida liikkumisella herkutteluillan jälkeen, eikä jokainen liikuntahetkeni ole jonkin kropan osuuden parantamista vaan yksinkertaisesti nauttimista liikkumisesta. 

Jotten antaisi täysin väärää kuvaa, täytyy mun sanoa, että syömishäiriö muistuttaa olemassaolostaan edelleen jollain tasolla. Nämä saattavat olla hetkellisiä kriisejä jonkin tietyn vaatteen suhteen, kun itken peilin edessä puoli tuntia. Hetken päästä olo on ohi, enkä muista ahdistustani enää. Tai päiviä, jolloin mikään ei onnistu ja kuvittelen sen olevan kokoni syytä. Tai tilanne tällä viikolla, ollessani ystävien kanssa ulkomailla kun ruokailuväli oli venähtänyt liian pitkäksi, muut halusivat mennä hamppareille kun itse sain itkupotkuraivarin kyseisestä ruoasta. Tällaiset tilanteet kuitenkin tulevat ja menevät, ei päivittäin eikä välttämättä enää edes viikoittain. 

Kirjoitin syksyllä, että oman kropan hyväksyminen ja siinä oleminen on vaikeaa, koska mikään ei toimi. Mulla oli kuukausikaupalla tukala ja turvonnut olo kropassani, mikään ruoka ei sulanut ja pelkkä oleminen oli vaikeaa. Kirjoitin, kuinka paha mun oli olla kun vartalo ei tunnu omalta eikä luontevalta ja kuinka olisin halunnut luovuttaa. Jatkoin kuitenkin normaalia, tasaista ja säännöllistä syömistä ahdistuksesta huolimatta.

Hetken aikaa sitten huomasin, että hei, mullahan on ihan hyvä olla. Olo ei ole enää tukkoinen päivästä toiseen, eikä turvotus ole niin pahaa. Saan jopa kengät jalkaan ilman tunnetta siitä, että verenkierto loppuu. 

Käyn toisinaan vaa'alla, mutta painoni ei ole enää tippunut eikä noussut. En myöskään koe tarvetta laskea sitä. Viime syksynä mun oli myös todella vaikeaa hyväksyä painoni, sillä se oli mielestäni noussut niin valtavan paljon, enkä koskaan aikaisemmin ollut painanut näin "paljon". Olen viimein ymmärtänyt sen, että sairastuessani olin vielä lapsi, teini-ikäinen. Vartaloni ei koskaan päässyt kasvamaan naiseksi, ei ennenkuin nyt. En voi kuvitella painavani saman verran kuin 16-vuotiaana, sillä olen aikuinen nainen nyt. Ja se on ihan ok. 

Viime kesä ja syksy olivat todella rankkaa aikaa. Vaikka olin somaattisesti terve, kävin jatkuvaa taistelua pääni sisällä siitä, palatako takaisin vai ei. En ole koskaan aikaisemmin ollut niin masentunut, kuin paranemisprosessin aikana. En ole koskaan aikaisemmin myöskään hävennyt ja vihannut vartaloani niin paljon kuin tuolloin. Mä olin varma etten voi elää näin, en tällaisena, enkä koskaan voi hyväksyä itseäni. Kidutin itseäni haukkumalla ruumistani enkä voinut olla katsomatta peiliin itkemättä. Mä luulin, että mun elämä loppuu siihen. Mä ajattelin, että nyt kun menetin sairauteni, ei mulla ole enää mitään. Ajattelin, etten mä ole mitään, koska en ole enää laiha. 

En oikeastaan tiedä miten selvisin tuosta vaiheesta alkamatta vähentää syömistä tai laihduttaa taas, mutta tässä mä olen. Kutakuinkin itseni hyväksyneenä. 

Se miksi kerron tämän on se, että haluan kertoa teille, jotka taistelette parantumisen kanssa, että se paha olo menee ohi. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta, masentuneelta ja tyhjältä, ennemmin tai myöhemmin olo helpottaa. 

Mun täytyi sairauden jälkeen rakentaa itseni ja koko identiteettini uudelleen, olin kadottanut sen vuosien aikana täysin. En usko, että olen ainoa. En myöskään sano olevani vielä valmis, täydellisen parantunut tai ehjä, mutta olen ehjempi kuin vuosiin. 

Ei ihmisen arvo tai onnellisuus ole kiinni siitä, minkä kokoinen on tai paljonko painaa. Myöskään kauneus ei tarkoita tiettyä painoa. Ne asiat, joita haluan muistella ja joista haluan olla vanhana onnellinen, eivät liity millään tavalla painoon tai laihduttamiseen. Jos mulla on jossain kohtaa rasvaa (niinkun ihmisellä kuuluu olla) ei tarkoita että olisin huono, epäonnistunut tai ällöttävä. Mulla on, ja sekin on ihan ok. Sen ansiosta että olen normaalikokoinen, jaksan tehdä niitä asioita joilla on oikeasti väliä. Matkustella, olla ystävien, rakkaiden ja perheen seurassa.

Mä haluaisin sanoa teistä jokaiselle erikseen, että älkää luovuttako. Että se kaikki ahdistus ja masennus, mikä jyrää alleen parantumisen edetessä, loppuu ja katoaa. 

Parempaa uutta vuotta teille jokaiselle.