suuri askel eteenpäin!

Tiedättekö mitä tein tänä aamuna hetken mielijohteesta?
Kävin vaa'alla.
Olen jo aiemminkin kirjoittanut täällä, että painoni kivuttua normaalin puolelle, en ole käynyt vaa'alla, elokuun jälkeen. Minulla on kokoajan ollut tiedossa se, että jossain vaiheessa vielä tuon hirviön päälle kipuan, mutta en ennen kuin olisin valmis vastaanottamaan tiedon ilman huonoja seurauksia.

Kun aloin syksyllä syömään paremmin ja monipuolisemmin, mielessäni oli kuitenkin pelko siitä että painoni räjähtää kasvuun, että lihon valtavasti. Välillä on siltä tuntunutkin, välillä taas olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon ruokaa ihminen tarvitseekaan. Painoni oli vähemmän kuin luulin (mikä kertoo siitä, että kehonkuvani on edelleen mitä sattuu), kiloja enemmän kuin viimeksi, mutta silti täysin normaali. Kehoni voi hyvin, mistä kertoo omasta puolestaan jo hyvät veriarvoni.
Ensimmäistä kertaa vuosiin! 
Odotin tietysti peloissani, että vaa'alla käymisestä seuraa valtava ahdistus, jotenkin varauduinkin siihen, mutta sitä ei tullut.

Mä olen vuosikaudet kriiseillyt painostani, asettanut itselleni mitä kummallisempia tavoitteita numeroina, ja nyt tuntuu että ensi kertaa mua ei kiinnosta mikä numero siinä ruudulla välkkyy.
En tiedä, milloin seuraavan kerran tuolle kapistukselle astun, sitten kun/jos siltä tuntuu.
Ennemminkin olen iloinen sellaisista näkyvistä muutoksista, mitä oikea ruoka ja treenaus on kropassani aiheuttanut, ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana minulla on erottuvat vatsalihakset!


Olen näistä tunteista niin onnellinen, että itkettää, kuin olisin astunut valtavan askeleen elämään.
Tässä elämässä on niin paljon muutakin kuin syömishäiriö, kaikki näyttää ja tuntuu valoisammalta kuin aikoihin.

uusia tuulia

Viime viikko oli sekä todella raskas, että hyvä.
Olen ahdistunut kehostani, itsestäni, ruoasta, syömisestä, itkenyt, huutanut ja tuskastellut paranemisen vaikeutta, sitä kuinka helvetin, sanoinkuvaamattoman raskasta on henkisen puolen työstäminen. Meinannut ja halunnut luovuttaa, tullut takaisin järkiini täynnä taistelutahtoa.

Välillä tuntuu, että kuukaudet vierivät ohitse enkä ole edennyt minnekään, että olen edelleen samassa pisteessä kuin vaikka puoli vuotta sitten. Näin ei kuitenkaan ole. Muutokset, joita olen tehnyt ovat pieniä, mutta hyvinkin merkityksellisiä. Tietysti ajatusmaailmani on muuttunut entisestään, mutta myös fyysinen puoleni on korjaantumassa.
Olen ollut sisätautipolilla seurannassa viimeiset kolme vuotta, ja tasaisin väliajoin käyn heidän lähetteestään verikokeissa. Viime viikolla sain kokeideni tuloksista lääkärinlausunnon.

Veriarvoni, varastoni ja verenkuvani on nyt täysin normaali, seuranta sisätautipoliklinikalla päättyy.

Kirje veti minut hiljaiseksi, elämäni on ihan oikeasti muuttumassa. Olen edelleen toipilas, kyllä, mutta olen ottanut valtavan askeleen kohti elämää.
Tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä, että taisteluni ei ole missään vaiheessa ollut turhaa. Kaikki valinnat, jotka olen tehnyt ovat johtaneet jonnekin. Nyt siihen, että arvoni ovat täysin kunnossa.
Jokainen ruoan murunen jonka olen suuhuni pistänyt on ollut tie tähän, tie parempaan vointiin. 
Tuntuu myös hassulta ajatella, että tämän olen saavuttanut niinkin yksinkertaisella asialla kuin syömällä. Ei se ole mitään rakettitiedettä.

Tietysti minusta tuntuu vähän haikealtakin ,olenhan ollut hoidon piirissä niin pitkään. Tavallaan myös pelottaa, että mitäs nyt jos romahdan, mitä sitten teen?
Olen kuitenkin jo niin pitkällä, luotto itseeni on niin kova, etten aio enää romahtaa niin alas. Viime keväinen sairaalareissu oli viimeinen, jonka tämän sairauden takia tein, päätin sen jo silloin.

Tällä omalla kokemuksellani haluan muistuttaa teitä, että niillä pienillä valinnoilla on todellakin iso merkitys. Ei se ole vain puhetta. Jokainen itkien alas taisteltu päivällinen ja sydän pamppaillen syöty välipala on pieni, mutta samalla niin iso askel kohti terveyttä.

Äitini lähetti minulle viestin viime viikolla eräs päivä, kun olin todella ahdistunut ja maassa:
"Ei se onnellisuus riipu siitä mitä peilissä on, vaan pikku asioista, kun aurinko paistaa tai kissa kehrää vieressä. Nauti elämästä, sulla on koko elämä ollut hiuskarvan varassa ja sait uuden mahdollisuuden, elä äläkä mieti"

negatiivisia vaikutuksia

Joudun jankuttamaan itselleni lähes joka päivä, miksi syönkään. Siihen tarvitsen motivaatiota, halua jatkaa ulospääsyä tästä sairaudesta.  

Siksi haluankin nyt listata anoreksian negatiiviset fyysiset ja psyykkiset oireet joita itselläni on ollut, ja joita en todellakaan kaipaa enkä halua takaisin!

Kylmä

Aina, jokapaikassa, kaikkialla. Ihan sama paljonko vaatteita on päällä, kylmyys tulee jostain luista ja ytimistä.

Tärinä ja huimaus

Kun muutamina päivinä olen parantumisprosessini aikana syystä tai toisesta syönyt huonommin(lue, aivan liian vähän) olen ihmetellyt, miten kestin sitä oloa joka päivä. Tuolilta nouseminen, nopeat liikkeet, tuntuu että taju lähtee. Jatkuva heikotus jokainen sekunti jonka olin hereillä.

Pääkipu

Päätäni särki jatkuvasti, napsin särkylääkkeitä mutta eivät ne mitään auttaneet. Tämä pääkipu yhdistettynä syömättömyyteen teki mulle olon kuin kulkisin sumussa tai unessa..hirveää.

Kadonnut kiinnostus muihin ihmisiin

En ollut pahimpana aikana millään tavalla oma itseni, sosiaalinen. En uskaltanut mennä mihinkään tai nähdä ketään, poiketa rutiineistani sillä pelkäsin että joudun syömään jotain, tai vastaavasti en ehdi kotiin tiettyyn aikaan syömään puolikasta jogurttipurkkiani.

Lanugo

Hyi hitto, tarvitseeko tästä edes sanoa mitään? Tunsin itseni vielä oksettavammaksi, kuin joksikin elukaksi kun selkääni ja käsiäni peitti karvakerros.

Vaatteet

Kaikki paidat joita puin, olivat isoja ja löysiä. En halunnut että kukaan kiinnittää huomiota luihini, jotka oksettivat mua itseänikin välillä. Välillä oikeasti tunsin itseni liian laihaksi, mutta seuraavalla peiliinkatsomis-kerralla olinkin jo norsu.

Iho, suupielet

Ensinnäkin ihoni oli kuiva kuin Saharan autiomaa, kasvojen iho hirveässä kunnossa ja silmänaluset mustat. Sitten tämä vieläkin kuvottavampi osuus; koska kärsin niin monista vitamiini- ja hivenaine-puutoksista, suupieleni olivat halki, kieleni ja suun sisäpinta täynnä rakkoja ja haavaumia. Heinzin ketsuppi ja tavallinen hammastahna poltti suussa niin että vesi valui silmistä.

Kipu ja särky

Mulla ei ollut lähestulkoon ollenkaan lihasta eikä rasvaa luideni päällä, joten arvata saattaa että istuminen, makaaminen, kaikki sattui. En voinut maata normaalisti kyljelläni, koska polvien luut hakkasivat toisiinsa. Koulussa kovalla penkillä istuminen oli yhtä tuskaa, koska en omistanut persettä vaan pelkät luut. Huomasin kyllä näiden kipujen olemassaolon, mutten silloin voinut yhdistää niitä alipainoon koska luulin olevani lihava.

Ahdistus, vitutus, väsymys

Kaiken aikaa, ne tunteet ei lähteneet pois. Kaikki ahdisti, tuntui pahalta ja pelotti, nukkuminen ei todellakaan auttanut väsysmykseen ja olin uskomattoman vihainen kaiken aikaa.

Jatkuva nälkä ja ruoan ajattelu

Vaikka en tuolloin tuntenutkaan normaalia nälkää, osasin yhdistää tärinän ja huimauksen siihen, että se oli kehoni viesti nälästä.

En todellakaan kaipaa sitä, että päähäni ei mahdu mitään muuta kuin ruoka. Mitä, milloin, paljonko, koska saan syödä, montako kaloria, paljonko kulutan. Paljonko tämän matkan kävely kuluttaa, voinko syödä tänään enemmän. Miten kieltäydyn mehusta, en saa juoda sitä. Puolikas sitä, puolikas tätä, ei noin paljon, onko tässä liikaa. 

Myönnän kyllä, että kalorilaskuri raksuttaa päässäni edelleen tiiviiseen tahtiin mutta muut tekemäni muutokset ruokailun suhteen ovat niin isoja, että ajatuksiini mahtuu paljon muutakin kuin ruoka.

Muita oireita mistä kärsin paljon oli huonot veriarvot, matala verenpaine ja syke, haluttomuus, pahoinvointi ja se että paksut hiukseni ohenivat puolella. Mun vatsa oli pienenkin syömisen jälkeen kuin ilmapallo ja menkkoja ei kuulunut.

Oirelistaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tiedän, että osa oireista minulla ilmenee vieläkin toisinaan enemmän tai vähemmän, mutta nyt ainakin tiedostan ne ja osaan ja pystyn tehdä asioille jotain.

Tätä listaa tehdessäni olen vielä vahvemmin sitä mieltä, että ei, ei tuonne takaisin enää. En halua, en jaksa. 

Jos joku teistä taistelee motivaatio-ongelmien kanssa, kannattaa oikeasti listata ne huonot asiat ja viereen hyvät. Veikkaan, ettei niitä hyviä asioita ole puoliakaan siitä mitä huonoja.

taistelua

Mulla on jotenkin hirveät paineet parantumisesta. Tunnen välillä velvollisuudekseni esittää että syömisen kanssa menee hyvin. Ja että syön kunnolla, riittävästi liikkumiseeni ja muutenkin energiantarpeeseeni nähden. Välillä kun multa kysytään, miten oikein menee, vastaan vain automaattisesti että ihan hyvin. Vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa; en tiedä! 
Parantumishaluni ja taistelutahtoni on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta silti jokaikinen päivä, jokaikinen ruokailu tahtoisin osaksi vain jättää syömättä.

Päässäni velloo ristiriitaisuus.
Haluan syödä -- En halua syödä.
Kello on jo yli 12 enkä ole syönyt lounasta -- Skippaa se, et voi enää syödä!
Mun täytyy syödä tämä, jotta minä ja kehoni voidaan hyvin -- Älä syö läski.
Mulla on nälkä -- Ei oo, oon pärjännyt pienemmälläkin määrällä.
Tämä on riittävä määrä -- Aivan liikaa, en varmasti syö!
Lempikulhoni on tiskissä, joutuu ottaa jonkun toisen.. -- Et voi syödä väärästä kulhosta idiootti!
Olen yksin kotona, mitähän söisin -- Et mitään! Kukaan ei huomaa.
Pyörryttää, voinko syödä edes vähän? -- ET!

Ja lista voisi jatkua loputtomiin.

Olen niin väsynyt, niin äärimmäisen väsynyt tähän. Olen väsynyt valitsemaan helpoimpia ruokia, väsynyt tappelemaan itseni kanssa. Väsynyt laskemaan kaloreita, tuijottamaan ikuisia grammoja ja määriä. Väsynyt tutkimaan energiasisältöjä, väsynyt kompensoimaan. Tunnen olevani niin yksin, vaikka mulla on läheisiä ympärillä. Olen niin yksin omien ajatusteni kanssa.
Tiedän, etten enää voi luovuttaa, vaan minun on kerta toisensa jälkeen valittava se oikea vaihtoehto, eli syödä, vaikka jokainen kerta on tuskaa.

2013

Niin se vuosi vaihtui. Paljon alkoholia, ihania ystäviä, mutta jotenkin vuodenvaihdos ei tuntunut miltään. En tiedä miksi.

Joulu oli ja meni, se oli kyllä suoraan sanottuna ahdistavinta aikaa hetkeen. Mutta sain suurin piirtein vastattua haasteeseeni, jonka heitin myös teille. Eli en ahminut, paastonnut, tai oksentanut. Silti jokainen ruokailu oli työn ja tuskan takana, ja useammin kuin kerran halusin oksentaa.
Kun syöminen oli niin vaikeaa jouluna, olen sen jälkeen kyllä heti takaisin kotiin päästyäni tuhonnut suklaakonvehtirasioita kiitettävään tahtiin, ja olo on kuin olisin lihonut kymmenen kiloa.

Kuten moni muukin, olen tehnyt muutamia uudenvuodenlupauksia/toiveita. Pelkään käyttää lupaus-sanaa, sillä jos en pystykkään sitä pitämään olen niin pettynyt itseeni, että en siedä sitä.

Suurin toiveistani, jonka eteen aion tehdä kaiken, mitä pystyn, on syömishäiriöstä irtipäästäminen. En halua tuhlata enää yhtäkään vuotta siihen helvettiin.

 Aion myös aloittaa treenaamisen kunnolla. Haluan lihasta, voimaa, kauniin vartalon. Tiedän, että tässä vaiheessa liikunnalla hyvän olon etsiminen on todella riskialtista, mutta uskon itseeni ja ymmärrän, etten haluttuja tuloksia saa syömättömyydellä. 
Aion siis lisätä syömistä, terveellistä sellaista.

Yksi suuri asia on myös itseni ja vartaloni hyväksyminen.
Mä koen olevani epäonnistunut luuseri kun olen rypenyt syömishäiriössäni seitsemän vuotta, mutta en mä ole. Olen ollut todella sairas, eikä kukaan ihminen valitse tai halua sairautta. Voisin ennemminkin kääntää ajatukseni niin, että olen vahva, koska olen edelleen elossa ja olen jaksanut taistella kaikki nämä vuodet.
Vartaloni hyväksymisen eteen mun on tehtävä myös hirveästi töitä. Aina tulee olemaan laihempia, sirompia ihmisiä kuin minä, haluan lopettaa itseni vertailun muihin. Vartaloni muoto on tällainen, halusimpa sitä tai en, ja vaikka painaisin 30 kiloa, olen silti päärynän muotoinen. That's it. Ketä kiinnostaa? Olen hyvä tällaisena.
Ikuisella laihdutuksella en tule koskaan olemaan onnellinen, enkä tyytyväinen itseeni.

Tänä vuonna haluan ehdottomasti matkustella. Niin paljon kuin mahdollista. Tahdon elää.
Aion karsia elämästäni pois kaikki sellaiset tekijät, jotka eivät tee onnelliseksi, ja jos tahdon tehdä jotain, teen sen.
Elämä on niin kovin lyhyt, enkä mä halua tuhlata aikaa jatkuvaan jahkailuun.
Kaikilla asioilla on tapana järjestyä jotenkin, aina, ja vaikka se on klisee se on myös totta.

Tehdään tästä vuodesta parempi kuin mikään edellisistä, kaikki on meidän käsissä!

Ps. tervetuloa uudet lukijat <3