merry x-mas

Oikein ihanaa joulua kaikille lukijoilleni <3

Heitän myös ilmoille pienen haasteen, ja toivoisin, että jokainen panostaisi siihen 110 prosenttisesti. Joulu on vain kerran vuodessa, joten annetaan itsellemme lupa syödä!
Haaste on tällainen; kukaan ei

• paastoa/ole syömättä jouluruokaa

• ahmi tai/ja oksenna

Ps. Maha saa olla täynnä hyvää ruokaa ja ehkä vähän suklaatakin, me jokainen ollaan ansaittu se :)

bulimiasta

Ajattelin tehdä postauksen aiheesta, jota häpeillään, ja usein piilotellaan. Bulimiasta.

Kirjoitan tämän tekstin oman kokemukseni ja mielipiteideni perusteella, joten toivon ettei kukaan tästä loukkaannu.
Lisäksi tässä saattaa olla järkyttävää materiaalia, joten varoitan.

Kun anoreksiaa (valitettavasti) nostetaan jalustalle, se on kuin merkki täydellisen fyysisen halun ja tarpeen vastustamisesta. Bulimiaa pidetään likaisena, kuvottavana ja jotenkin "vääränlaisena" syömishäiriön muotona. Vaikkakin se on jopa yleisempi, kuin puhdas anoreksia.

Minun sairausvuosistani noin puolet on kulunut bulimiasta kärsimiseen, puolet anoreksiaan, vaikka täällä useimmiten siitä puolesta vain kirjoitankin. Tavallaan syömishäiriöni jopa alkoi bulimiasta, päätyi anoreksiaan, eikä toisinpäin kuten usein ajatellaan.


Mielestäni on hirveää ajatella, kuinka paljon bulimiaa sairastavia ihmisiä onkaan, ja kuinka moni heistä ei saa apua, koska ei kehtaa pyytää. Bulimia saa ihmisen vihaamaan itseään, omia halujaan ja tarpeitaan syödä. Bulimia saa ihmisen enemmän sekaisin kuin mikään muu, mitä tiedän. 
Tätä paskaa sairastava ja läpikäyvä ei välttämättä tiedosta edes itse olevansa sairas, saattaa vain ajatella olevansa heikko ja huono. Yleensä bulimiassakin on päämääränä laihtuminen, itsensä nälkiinnyttäminen. Ja kun sairastunut ei tässä onnistu, vaan "sortuu" syömään ja ahmimaan kerta toisensa jälkeen, pitää hän itseään hirveänä, helvetin huonona ja epäonnistuneena ihmisenä.
Bulimiaa sairastava nostaa anoreksian jalustalle, "miksi minä en pysty olemaan syömättä".
Kun ahmiminen ja oksentelu ei välttämättä näy ulospäin sairaalloisena laihuutena, sitä eivät ulkopuoliset helposti huomaa, ja tämä saa sairastuneen vielä pahemmin inhoamaan itseään, koska "ei voi olla sairas, kun ei ole laiha".

Minun pahimmat vuoteni bulimian parissa ovat jo olleet ja menneet, ja suurin ja pahin pelkoni on sairastua siihen uudestaan. Mä pelkään sitä. 
Bulimia on täydellinen kontrollin menetys, itsestään, elämästään ja fyysisistä tarpeistaan. 
Tarvetta ahmia ja oksentaa on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei sitä itse ole kokenut, mutta se on sitä kun et pysty hallitsemaan omaa kroppaasi, etkä mitä sille teet. Tämä on ajatuksenakin jo pelottava.

Muistan, miten päivästä toiseen yritin kaikkeni elää lähes ilman ruokaa, kunnes päässäni napsahti ja aloin ahmimaan kaikkea mitä löysin. Mä en voinut lopettaa. Ahmin ja oksensin, sydämeni hakkasi, käteni tärisivät ja vaivuin kuin johonkin transsiin, josta en päässyt pois. Ahmin karkkia, leipää, jäisiä pullia, roskikseen itseltäni piiloon heittämäni puolikkaan sipsipussin. Ihan mitä vaan. Oksensin kunnes kurkkuni ja nenäni valui verta, tai pyörryin vessaan. Saatoin lähteä lenkille, tulla kotiin ja sama alkoi alusta. Naamani oli turvonnut muodottamaksi, oksentelu keräsi nestettä ympäri vartaloani. Jokaisen "sekoamisen" jälkeen vihasin itseäni, syytin itseäni ja halusin vain kuolla. Olin väsyneempi kuin koskaan. Eikä kukaan tiennyt.
Kun apua haettanu kerroin muutamille kavereille, he sanoivat etteivät olisi uskoneet. Vihasin itseäni lisää.
Mä pidin itsenäni pitkään helvetin paskana, kun en onnistunut laihduttamaan, ja mulla meni pitkään ennenkuin uskalsin hakeutua hoitoon.

Sitä ennen ehdin lähestulkoon tappamaan itseni oksentelulla. Vereni romahti niin huonoksi, että saan olla kiitollinen siitä että olen tässä.

Minulla on yksi pyyntö, älkää odottako sitä, että "olette tarpeeksi sairaita". Älkää odottako, vaan hakekaa apua ja tukea ennenkuin tuhoatte itsenne. Kaikille ei käy yhtä hyvä tuuri, että selviää hengissä, syömishäiriöt ihan oikeasti tappaa.

 

apua

Viime viikkoina mut vallannut ahdistus ei tunnu irrottavan otettaan. Toki on parempiakin päiviä, mutta möykky rinnassa muistuttaa olemassaolostaan joka päivä.

Viikonloppuna olin juhlimassa äitipuoleni synttäreitä entisessä kotikaupungissani, ja juhliin sisältyi ruokailu sekä kahvitus. Ennen juhlaa mua ei sen kummemmin ahdistanut, olin niin nälkäinen, että odotin annostani vesi kielellä. Puolessavälissä lautasta sydämeni alkoi hakkaamaan lähestyvän paniikkikohtauksen tavoin, en voi syödä enempää. En voi en voi en voi! Tuo näkyi varmasti ulospäinkin, sillä käteni tärisivät enkä pystynyt syömään annostani loppuun.

Koko päivän tunsin olevani liian iso, liian pyöreä, eikä ajatus jättänyt mua hetkeksikään rauhaan. Illalla lähdimme vielä erääseen ravintolaan porukalla, otimme muutaman lasin viiniä, ja koska en nykyään juo lähes ollenkaan, alkoholi pahensi vielä ahdistustani. Paikassa oli karaoke, ja normaalisti minä rakastan laulaa, tiedän olevani hyvä siinä ja olen muutenkin musikaalinen. Mua kehotettiin useampaankin otteeseen lavalle, mutta mä en pystynyt. Mua ahdisti niin paljon. Itseni, kokoni. Mä en vaan voinut mennä kaikkien eteen katsottavaksi. Koko illan purin hammasta ja pidättelin itkua.

Olen täälläkin kertonut, etten ole käynyt vaa'alla kuukausiin, enkä siten tiedä painoani. Olen ajatellut sen olevan vain hyväksi, ja se on ollutkin, mutta nyt en enää tiedä mitä ajatella.
Tunnen olevani lihava, iso ja paisunut, ja koska en tiedä painoani, kuvittelen olevani valtavasti isompi kuin mitä luultavasti olenkaan.

Tarvitsen apuanne, pitäisikö minun käydä vaa'alla?
Auttaako painon tietäminen, vai ajaako se vain takaisin laihdutusrumbaan?
Mä en tiedä mitä tehdä.
Toisaalta mä haluan laihduttaa, pikkuisen.
Mutta toisaalta, en jaksa enää.
Enkä halua enää.

keep fighting

Viime viikot ovat olleet mulle erityisen raskaita. Mulla on ollut pitkästä aikaa todella paha olla, enkä oikein ole osannut käsitellä asiaa, en oikein edes osannut kirjoittaa siitä tänne.
Mua ahdistaa joka päivä, joka hetki, tuntuu kuin rinnassani olisi iso möykky jota en saa pois. En sen tarkemmin ole osannut määritellä tuota ahdistuksen tunnetta, mistä se johtuu tai mihin se liittyy.

En ole ollut kohta kahteen viikkoon koulussa, mä en pysty mennä. En ole nähnyt kavereita, tai käynyt ihmisten ilmoilla, en pysty. Kaupassakäynti aiheuttaa niin ison ahdistuskohtauksen että kädet tärisevät. Kuljen kuin zombi eteenpäin päivästä toiseen, syön mekaanisesti pakottaen itseni siihen.
Mä en kehtaa käyttää vartalon myötäisiä vaatteita, mun vartalo, kaikki osat siinä ahdistaa mua. Tuntuu kuin olisin liian iso, liian pehmeä, liikaa.

Koska olen niin ahdistunut itsestäni, tuntuu kuin jokainen solu kehossani huutaisi "laihduta, laihduta!"
Mutta mä tiedän, että tää on se hetki, kun mun täytyy pysyä vahvana. Kun olen mennyt hurjasti eteenpäin viime aikoina parantumiseni suhteen, luulen, että sairaus on huomannut että minä vahvistun ja tiukentanut otettaan. Kuin se hirviö sisälläni kuristaisi mua ja huutaisi kovempaa kuin koskaan ennen.

Aion taistella, pitää järjen päässä. Olen päässyt jo niin pitkälle. Vaikka sairaus huutaa mun olevan epäonnistunut nyt, kun olen normaalipainoinen ja syön, tosiasia on se, että jos lopetan syömisen ja alan laihduttaa taas, olen luovuttanut itseni suhteen. En halua, että niin käy!

Parantumiseen kuuluu isotkin takapakit, ja yritän vain ajatella tämän vaiheen sellaisena. En vain osannut aavistaa miten pahalta voikaan tuntua.

Olen kerännyt itsestäni kaikki voimanrippeet ja aion pistää sairautta kynsin ja hampain vastaan.

haastetta

Sain vadelmalta haasteen, ja nyt sain vihdoin aikaiseksi vastata siihen :)

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get rocignized.

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.
 
 11 asiaa minusta:

1. Rakastan tatuointeja. Varsinkin tekstejä. Itselläni on yksi ja toiseen on jo aika varattuna!
2. Rakastan vaatteita, muotia ja pukeutumista ylipäätään.
3. Mielestäni ihmiseen rakastutaan, ei sukupuoleen.
4. Mun on nykyään vaikea päästää ihmisiä lähelleni.
5. Olen todella epävarma. Ennen sairastumistani olen ollut itsevarma ja rohkea, välillä jopa liiaksikin, mutta nykyään olen kadottanut kaiken varmuuteni.
6. Suuttuessani kiihdyn nollasta sataan noin sekunnissa, mutta lepynkin suunnilleen yhtä nopeasti :D
7. Kyllästyn helposti, tavallaan kaipaan jatkuvasti jotain uusia asioita elämääni.
8. Pidän lentämisestä, mutta laivassa mua pelottaa :D
9. Musta on tullut aamuihminen, herään 7-8 aikaan vapaapäivinäkin ihan vain siksi että se on mukavaa.
10. Inhoan aikatauluja ja sääntöjä.Noudatan niitä vain silloin, kun on pakko :D
11. Olen hyvin itsenäinen. Mulla on jonkinsortin pakkomielle yrittää aina selvitä kaikesta yksin.

11 vadelman kysymystä:

1. Millaisena ihmisenä läheisesi sinua pitävät?
Hmm. Luulisin, että iloisena, sosiaalisena ja taistelijana.

2.Oletko ennakkoluuloinen?
En mielestäni.

3.Minkälainen pukeutumistyyli on mielestäsi täydellinen?
Tässä tulee mieleen vain yksi esimerkki, Kenza. Hän on ihana sanan kaikissa merkityksissä.

4.Oletko luova?
Olen kyllä. Olen pienestä saakka piirtänyt ja maalannut, välillä kirjoittanut omia biisejä ym.
Valitettavasti tuo kaikki on vain jossain vaiheessa jäänyt..

5.Jos näet jossain pikaruokalassa selkeästi ylipainoisen ihmisen, mitä ajattelet (rehellisesti!)?
En voi tällaista henkilöä tuomita, kun en tiedä taustoja, mutta kyllä musta saattaa tuntua kurjalta, että hän tekee itselleen pahaa. Jokaisen oma asia se kuitenkin on mitä suuhunsa laittaa.

6.Minkä asian muuttaisit omassa luonteessasi jos saisit valita?
Sen liiallisuuksiin menevän "mä pärjään yksin"-piirteen.

7.Unelmatyö?
Työ, jossa saan toteuttaa omia näkemyksiäni ja haastaa itseäni jatkuvasti. Jotakin matkailuun ja tapahtumajärjestämiseen liittyvää.

8.Koetko, että sinulla on paljon vai vähän ystäviä?
Paljon kavereita, vähän ystäviä.

9.Minkälaisia ihmisiä (luonteeltaan) et voi sietää?
Ylimielisiä ja kateellisia.

10.Koira vai kissa?
Kissa <3 oon henkeen ja vereen kissaihminen.

11.Oletko läheinen vanhempiesi kanssa? 
Nykyään hyvinkin läheinen. Paljon enemmän kuin ennen.

Koska niin moni on tämän jo tehnyt, en haasta ketään tai tee omia kysymyksiä. Jokainen joka haluaa tehköön siis :)