keep fighting

Viime viikot ovat olleet mulle erityisen raskaita. Mulla on ollut pitkästä aikaa todella paha olla, enkä oikein ole osannut käsitellä asiaa, en oikein edes osannut kirjoittaa siitä tänne.
Mua ahdistaa joka päivä, joka hetki, tuntuu kuin rinnassani olisi iso möykky jota en saa pois. En sen tarkemmin ole osannut määritellä tuota ahdistuksen tunnetta, mistä se johtuu tai mihin se liittyy.

En ole ollut kohta kahteen viikkoon koulussa, mä en pysty mennä. En ole nähnyt kavereita, tai käynyt ihmisten ilmoilla, en pysty. Kaupassakäynti aiheuttaa niin ison ahdistuskohtauksen että kädet tärisevät. Kuljen kuin zombi eteenpäin päivästä toiseen, syön mekaanisesti pakottaen itseni siihen.
Mä en kehtaa käyttää vartalon myötäisiä vaatteita, mun vartalo, kaikki osat siinä ahdistaa mua. Tuntuu kuin olisin liian iso, liian pehmeä, liikaa.

Koska olen niin ahdistunut itsestäni, tuntuu kuin jokainen solu kehossani huutaisi "laihduta, laihduta!"
Mutta mä tiedän, että tää on se hetki, kun mun täytyy pysyä vahvana. Kun olen mennyt hurjasti eteenpäin viime aikoina parantumiseni suhteen, luulen, että sairaus on huomannut että minä vahvistun ja tiukentanut otettaan. Kuin se hirviö sisälläni kuristaisi mua ja huutaisi kovempaa kuin koskaan ennen.

Aion taistella, pitää järjen päässä. Olen päässyt jo niin pitkälle. Vaikka sairaus huutaa mun olevan epäonnistunut nyt, kun olen normaalipainoinen ja syön, tosiasia on se, että jos lopetan syömisen ja alan laihduttaa taas, olen luovuttanut itseni suhteen. En halua, että niin käy!

Parantumiseen kuuluu isotkin takapakit, ja yritän vain ajatella tämän vaiheen sellaisena. En vain osannut aavistaa miten pahalta voikaan tuntua.

Olen kerännyt itsestäni kaikki voimanrippeet ja aion pistää sairautta kynsin ja hampain vastaan.