bulimiasta

Ajattelin tehdä postauksen aiheesta, jota häpeillään, ja usein piilotellaan. Bulimiasta.

Kirjoitan tämän tekstin oman kokemukseni ja mielipiteideni perusteella, joten toivon ettei kukaan tästä loukkaannu.
Lisäksi tässä saattaa olla järkyttävää materiaalia, joten varoitan.

Kun anoreksiaa (valitettavasti) nostetaan jalustalle, se on kuin merkki täydellisen fyysisen halun ja tarpeen vastustamisesta. Bulimiaa pidetään likaisena, kuvottavana ja jotenkin "vääränlaisena" syömishäiriön muotona. Vaikkakin se on jopa yleisempi, kuin puhdas anoreksia.

Minun sairausvuosistani noin puolet on kulunut bulimiasta kärsimiseen, puolet anoreksiaan, vaikka täällä useimmiten siitä puolesta vain kirjoitankin. Tavallaan syömishäiriöni jopa alkoi bulimiasta, päätyi anoreksiaan, eikä toisinpäin kuten usein ajatellaan.


Mielestäni on hirveää ajatella, kuinka paljon bulimiaa sairastavia ihmisiä onkaan, ja kuinka moni heistä ei saa apua, koska ei kehtaa pyytää. Bulimia saa ihmisen vihaamaan itseään, omia halujaan ja tarpeitaan syödä. Bulimia saa ihmisen enemmän sekaisin kuin mikään muu, mitä tiedän. 
Tätä paskaa sairastava ja läpikäyvä ei välttämättä tiedosta edes itse olevansa sairas, saattaa vain ajatella olevansa heikko ja huono. Yleensä bulimiassakin on päämääränä laihtuminen, itsensä nälkiinnyttäminen. Ja kun sairastunut ei tässä onnistu, vaan "sortuu" syömään ja ahmimaan kerta toisensa jälkeen, pitää hän itseään hirveänä, helvetin huonona ja epäonnistuneena ihmisenä.
Bulimiaa sairastava nostaa anoreksian jalustalle, "miksi minä en pysty olemaan syömättä".
Kun ahmiminen ja oksentelu ei välttämättä näy ulospäin sairaalloisena laihuutena, sitä eivät ulkopuoliset helposti huomaa, ja tämä saa sairastuneen vielä pahemmin inhoamaan itseään, koska "ei voi olla sairas, kun ei ole laiha".

Minun pahimmat vuoteni bulimian parissa ovat jo olleet ja menneet, ja suurin ja pahin pelkoni on sairastua siihen uudestaan. Mä pelkään sitä. 
Bulimia on täydellinen kontrollin menetys, itsestään, elämästään ja fyysisistä tarpeistaan. 
Tarvetta ahmia ja oksentaa on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei sitä itse ole kokenut, mutta se on sitä kun et pysty hallitsemaan omaa kroppaasi, etkä mitä sille teet. Tämä on ajatuksenakin jo pelottava.

Muistan, miten päivästä toiseen yritin kaikkeni elää lähes ilman ruokaa, kunnes päässäni napsahti ja aloin ahmimaan kaikkea mitä löysin. Mä en voinut lopettaa. Ahmin ja oksensin, sydämeni hakkasi, käteni tärisivät ja vaivuin kuin johonkin transsiin, josta en päässyt pois. Ahmin karkkia, leipää, jäisiä pullia, roskikseen itseltäni piiloon heittämäni puolikkaan sipsipussin. Ihan mitä vaan. Oksensin kunnes kurkkuni ja nenäni valui verta, tai pyörryin vessaan. Saatoin lähteä lenkille, tulla kotiin ja sama alkoi alusta. Naamani oli turvonnut muodottamaksi, oksentelu keräsi nestettä ympäri vartaloani. Jokaisen "sekoamisen" jälkeen vihasin itseäni, syytin itseäni ja halusin vain kuolla. Olin väsyneempi kuin koskaan. Eikä kukaan tiennyt.
Kun apua haettanu kerroin muutamille kavereille, he sanoivat etteivät olisi uskoneet. Vihasin itseäni lisää.
Mä pidin itsenäni pitkään helvetin paskana, kun en onnistunut laihduttamaan, ja mulla meni pitkään ennenkuin uskalsin hakeutua hoitoon.

Sitä ennen ehdin lähestulkoon tappamaan itseni oksentelulla. Vereni romahti niin huonoksi, että saan olla kiitollinen siitä että olen tässä.

Minulla on yksi pyyntö, älkää odottako sitä, että "olette tarpeeksi sairaita". Älkää odottako, vaan hakekaa apua ja tukea ennenkuin tuhoatte itsenne. Kaikille ei käy yhtä hyvä tuuri, että selviää hengissä, syömishäiriöt ihan oikeasti tappaa.