Aloitin bloggaamisen joulukuussa 2011 edellisessä blogissani, joka oli täynnä ahdistusta, laihdutusta, kaloreita, itseinhoa ja -vihaa. Tuolloin sairauteni oli jokin aika sitten muuttanut muotoaan bulimiasta anoreksiaksi, ja olin sekaisin ja hämmentynyt muuttuneen sairaan ajattelun ja käyttäytymisen kanssa.
Jos parantumiseni alkamiselle on määriteltävä jokin ajankohta, se ajoittuu tämän blogin alkuajoille, loppuvuoteen 2012.
Olen kirjoittanut avoimesti tuntemuksiani tänne kuin päiväkirjaan, ja teidän lukijoiden kannustukset ja kommentit ovat auttaneet enemmän kuin voitte uskoa. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teille jokaiselle.
Elämässäni ei ole enää tilaa syömishäiriölle. Sen missään muodossa.
Kalenterini ja päiväni täyttävät työ, koulu, harrastukset, ystävät ja hyvä ruoka. Ruokailut eivät ole enää minulle täydellistä hetkeä ja ajoitusta vaativa rituaali. Kiireisinä päivinä syön kirjaimellisesti elääkseni, pitääkseni elimistöni toiminnassa ja jaksaakseni. Aikaisemmin tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään, olisin jättänyt syömättä mikäli aikaa ei olisi ollut ruokailun täydelliseen suorittamiseen.
Toisaalta ruoasta on tullut minulle valtava nautinto. Päivän parhaimpiin hetkiin kuuluu erityinen, tavallisesta poikkeava lounas tai välipala. Juuri viime viikolla töissä nappasin päiväkahvin kaveriksi käteeni valtavan munkin, ja sitä mussuttaessani tajusin tulleeni valtavan pitkälle.
Toisaalta musta tuntuu hullulta, utopistiselta. Sairastuin vuonna 2006 ja paranemiseni alkoi suunnilleen vuosi sitten.Voiko olla totta, tai edes mahdollista, että niin pitkän sairastamisen jälkeen olen parantunut niin lyhyessä ajassa? Olenko parantunut? Tarvitseeko minun pelätä vielä jotain valtavaa takapakkia?
Totuus on se, ettei tarvitse. Mä olen mennyt jo kauan aikaa sitten sen rajan yli, joka erottaa sairaan ja terveen, josta on vielä vaara kääntyä takaisin. Rakastan elämää, ja kyllä, itseäni niin etten suoraan sanoen enää antaisi sairauden vallata ajatuksiani. Ja vaikka niin kävisi, en antaisi itseni toimia sen käskyjen mukaan.
Toisaalta olen hyväksynyt sen, ettei elämää voi ennustaa. En voi jatkuvasti yrittää pitää elämäni jokaisen osa-alueen lankoja kasassa, kaikki ei ole minusta kiinni enkä voi millään vaikuttaa jokaiseen asiaan. Tiedän tämän olevan kuitenkin mulle luultavasti aina se heikko kohta, se johon elämän potkiessa päähän ajatukset harhailevat ja jonka saatan hetkellisesti kuvitella olevan ratkaisu mihin tahansa ahdistavaan asiaan.
En kuitenkaan pelkää. En enää.
Ja miten määritetään parantunut? Jos se tarkoittaa sitä, etteivät sairaat ajatukset milloinkaan edes käväise päässäni, en ole parantunut.
Jos se taas tarkoittaa sitä, että syömishäiriö ei määritä päiviäni, ei sanele tekemisiäni eikä syömisiäni, ei liikuntaani eikä ole mielessäni lainkaan muutamia poikkeuksia siellä täällä lukuunottamatta, niin olen parantunut. En tiedä missä ja milloin se on tapahtunut ja miten voi olla mahdollista, että toipumiseni on käynyt niin nopeasti, niin vain on käynyt.
Parantumiseni on ollut raskainta mitä olen kokenut. Minulle se oli paljon, paljon kovempaa kuin itse sairastaminen. Jossain vaiheessa luulin, etten enää selviä. Olin hyvin masentunut, niin hukassa ilman syömishäiriökäytöstä ja luurankovartaloani etten tiennyt enää onko parempi kuolla vai palata sairauteen tekemään hidasta itsemurhaa.
Tässä mä silti olen.
Haluaisin sanoa, että kun päättää parantua, se vain tapahtuu. Se ei kuitenkaan olisi totta. Vaikka jokainen meistä tarvitsee tukea ja apua selvitäkseen, suurin ja se tärkein päätös on lähdettävä itsestä. Se vie sut pitkälle. Muistuta itseäsi jokaisena huonona hetkenä, ahdistuksen keskellä; mä paranen.
Ja muista syödä. Vaikka pääsi sanoisi sulle mitä.
Elämässä ei jaeta palkintoja sen mukaan, kuka pystyy kontrolloimaan itseään kaikista parhaiten. Toki voit elää elämäsi kontrolloiden jokaista tekoasi ja suupalaasi jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta kysy itseltäsi, tekeekö se?
Pelkäätkö, ettet voi koskaan hyväksyä itseäsi saatika rakastaa itseäsi jos et ole vähän hoikempi, pienempi, parempi, enemmän sitä ja vähemmän tuota.
Vakuutan, itseään voi oppia rakastamaan ja omasta kehostaan välittämään. Se ei ole helppoa eikä tule sormia napauttamalla, mutta jonain päivänä voit huomata pitäväsi itsestäsi.
Muistakaa, että olette arvokkaita ja ansaitsette terveyden. Välittäkää itsestänne ja olkaa kärsivällisiä, muutokset eivät tapahdu hetkessä.
Tämän romaanin myötä cupcakes, please hiljenee, kiitos teille jokaiselle ja voimia tulevaan.
