syö tai itke ja syö

Luin juuri äskettäin tämän Erja Vanhalan ja Sanna Hälvän kirjoittaman Syö tai itke ja syö-kirjan. Se on kertomus, jossa on faktaa syömishäiriötä sairastaneesta Sannasta, parantuneesta tytöstä ja hänen ajatuksistaan, hänen hoitajansa Erjan ja perheenjäsentensä ajatuksista ja kokemuksista. Tykkään lukea kirjoja, jotka käsittelevät syömishäiriötä sillä tavoin, että se kannustaa ennemminkin paranemiseen kuin siinä pysymiseen.

Oli mielenkiintoista lukea, kun kirjassa oltiin otettu perheenjäsenten kokemukset ja tuntemukset mukaan, sillä usein läheisille tarjottava apu on erillään itse sairastavan saamasta avusta, eikä syömishäiriöinen välttämättä osaa edes kuvitella, miten hänen läheisensä asiaa kokevat. Sannan isä kertoi kirjassa, ettei aluksi pystynyt hyväksymään sairautta ja ettei voinut käsittää syömättömyyttä. Ja kyllä sen tavallaan pystyy ymmärtämäänkin, miksi hemmetissä ihminen ei syö?! Voin vain kuvitella sen turhautumisen tunteen.

Halusin ottaa kyseisen kirjan esille täällä siksi, että törmäsin sitä lukiessani muutamiin kohtiin, jotka herättivät minussa voimakkaita oivalluksen ja samaistumisen tunteita:

"Mistä paraneminen alkaa?
Paraneminen, kuntoutuminen ja toipuminen alkavat siitä, kun nälkiintyminen kropassa korjaantuu ja kehon rääkkääminen loppuu. Mieli ei voi rakentua, jos aivoilla ei ole siihen tarvittavaa energiaa"
             
Totta, tämä on niin totta. Olen tiennyt asian lähestulkoon aina, mutta ei, en ole ottanut kuuleviin korviini enkä uskonut sitä. Vasta painon normalisoimisen jälkeen olen huomannut asian olevan juuri näin. 

"Anoreksiaa sairastava ei pidä itsestään, ja siksi hänen on vaikea hyväksyä ja ymmärtää muiden välittävän hänestä"

Niimpä. Itse lähestulkoon suljin muut ulkopuolelle. Menkää pois, minä en tarvitse ruokaa, älkää puuttuko siihen.

"Kaiken pohjana paranemiselle on päätös"

Allekirjoitan tämänkin. Olen näiden seitsemän vuoden aikana yrittänyt parantua noin miljoona kertaa. Mutta hei, yritys ja päätös on kaksi eri asiaa. Nyt olen päättänyt.

"Paino voidaan saada nopeasti nousemaan, mutta mieli tulee monia kuukausia jäljessä"

Ei tarvitse olla toipunut, jos "näyttää normaalilta". Suurella sydämellä kaikille teille, jotka epäröitte ja pelkäätte painonnostoa.

"Kuntoutuminen lähtee pienistä asioista ja teoista. On oltava samaan aikaan itselleen armollinen ja tiukka. Hyväksyä eteen tulevat takapakit ja kompastumiset. Rämmittävä ylös pohjamudista, jos sinne joskus tuntee uponneensa ja ravisteltava kannoiltaan ne ajatukset, joilla syömishäiriö yrittää valloittaa mielen kerta toisensa jälkeen.Uskottava omaan tavoitteeseen ja tahtoon omasta paranemisesta. Kohdattava pelkonsa elää ilman syömishäiriötä ja tartuttava kiinni siihen oman itsensä näköiseen elämään, joka ei ole kadonnut minnekään sairauden aikana. Tietoisena siitä, että olen juuri niin hyvä, tärkeä ja rakastettu, sellaisena kuin olen. Ja se riittää."

Tämä kohta on itse kirjasta kertovan Sannan kirjoittama. Ja ainakin muhun se osui ja upposi. Siinä on paljon mietittävää.