maanantai 19. elokuuta 2013

pelkoja ja selviytymistä

Parantuminen lähtee fyysisen tilan korjaamisesta ja painon normalisoinnista. Jokainen, joka tätä helvettisairautta käy läpi on luultavasti nämä sanat jossain vaiheessa kuullut, ja miettinyt mielessään : ei ikinä. Ikinä en nosta painoani. Niin mäkin. 
Se luku jonka mukaan olen ihmisarvoni määrittänyt kaikki nämä vuodet, on liian vähän ja jokainen kerta, kun painoni on vahingossa päässyt nousemaan kilon-pari tuon maagisen numeron yli, olen vetänyt peruutusvaihteen päälle rankalla kädellä. Olen pitäny itseäni hyväksyttävänä ihmisenä vasta sitten, jos saavutan vielä melkein kymmenen kiloa alemman lukeman ja vaikka olen myös tiedostanut toimintani sairauden, olen kuvitellut että ellen saa painoani tarpeeksi alas en ansaitse hoitoa. 

Noin vuosi sitten olin jo tehnyt melko pitävän päätöksen siitä, että nyt paranen oikeasti. Kuitenkin niin, että paino ei nouse minun pituiselleni määritetyn BMI:n normaalin alarajojen yli. Olin taas määrittänyt itseni typerien numeroiden mukaan. No, kuten kuvitella saattaa, ihminen joka on syönyt päin helvettiä teini-ikäisestä, alkaa syömään normaalisti, kyllä se paino nousee. En tarkoita että kaikilla painonnousu olisi helppoa ja nopeaa sillä jokainen on erilainen, minun tapauksessani kuitenkin kovia kokenut ja kärsinyt kehoni imaisi innoissaan itseensä kaiken tulevan ravinnon. Koska, no, ihmisen keho toimii sillä tavalla, että selviytyisi pitkistä ajoista ilman ravintoa. Mulla siinä vaiheessa oman osansa teki varmasti myös ahmimisvaihe, joka sai mut vetämään ruokaa uskomattomia määriä. 
Olen joutunut käymään läpi pahimpia pelkojani parantumisen suhteen, mutta silti jotenkin pakottanut itseni jatkamaan eteenpäin. Ajattelin jakaa näitä vielä jokin aika sitten minuakin vaivanneita pelkoja, joiden takia jatkaminen eteenpäin on ollut hankalaa.

En uskalla nostaa painoa kuin juuri ja juuri normaalipainoon
Mä ajattelin että jos nousee yli, tapan itseni. Okei, en ole tappanut itseäni. Mun paino on noussut lähes parikymmentä kiloa mikä on paljon. Mut oikeasti, mä näytän tuhat kertaa paremmalta kuin ennen ja mun olo on vähintään sama verran parempi. Tottakai oman kehon hyväksyminen on hankalaa mutta tiedostan silti vasta nyt miten järkyttävältä olen näyttänyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka luulin olevani lihava. Nälkiintyminen sumentaa aivot ja uskokaa pois, näette itsenne paljon realistisemmin kun fyysinen tila on korjaantunut.

Entä jos mua ei hyväksytä normaalipainoisena? Entä jos kaikki puhuu musta miten paljon olen lihonut? Ja suurimpana, entä jos en kestä niitä kommentteja: oletpas saanut painoo, oletpa paremman näköinen isompana?
Voi luoja, oikeesti. Tavalliset ihmiset ei ymmärrä että sun pääsi kääntää niiden pelkästään kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lauseet päälaelleen. Suurin osa ihmisistä ja sun läheisistä luultavimmin katsoo, miten hyvältä ja ennen kaikkea elävältä näytät. Lisäksi, aina tulee olemaan niitä, joiden mieltymykset on sairaita ja jotka pitävät puolikuollutta olemustasi kauniimpana. Mutta mitä sitten? Oikeasti, ei ole sulta pois se. Itse tiedät, että olet terve ja hyvinvoiva, joten miksi välittäisit?

Entä, jos musta tulee ruma, tyhmä ja lihava?
Tällä hetkellä mua lähinnä naurattaa, olenko ihan tosissani voinut ajatella näin?
Mielestäni naamani näyttää eloisalta, hiukseni ovat paksuuntuneet tuplasti, ihoni ei ole läpikuultava. En ainakaan sen mukaan ole rumentunut.
Ja tyhmäkö? Entä jos käykin päinvastoin? Luulin, että olen ihan fiksu tyttö mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei mulla ole oikeasti ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa silloin kun en syönyt.
Ovatko normaalisti ja riittävästi syövät ihmiset lihavia? Eivät. Eikä sustakaan tule lihavaa.
Luultavasti tähän liittyy myös pelko, että juuri sinä olet poikkeus, koska olet tuhonnut kehosi ja aineenvaihduntasi ties mitä muuta. Mutta lohdutuksen sana; sekin korjaantuu. 
Vielä noin kolme kuukautta sitten kehoni oli aivan jumissa. Vatsa ei toimi, mikään ei toimi, turvottaa, närästää, kengät ei mahdu jalkaan joinakin päivinä koska turvottaa, taikka housut jalkaan kun on niin pöhöttynyt. Ja kyllä hajotti päätä, enemmän kuin mikään aikaisemmin ja olin aivan kahden vaiheilla luovuttaako vai ei. Helpommalta vaihtoehdolta olisi tuntunut lopettaa syöminen ja palata tuttuun turvalliseen, mutta hemmetti mä jatkoin syömistä samaan tapaan, parin-kolmen tunnin välein. Olen enemmän kuin iloinen että tein sen, sillä vointini on pikkuhiljaa kohentunut, aineenvaihduntani alkanut korjata itseään, turvotus on vähentynyt yli puolella ja vatsani toimii. Joten ei ole vaihtoehtoa, että olisit poikkeus jonka elimistö ei koskaan korjaannu, ettet milloinkaan enää voisi syödä normaalisti. On vain ajan kysymys milloin elimistösi korjaa aiheuttamasi vahingot, joten älä pelkää, tavallisella syömisellä et tule lihavaksi.



En sano, että näiden asioiden käsittely ja hyväksyminen olisi helppoa, ei todellakaan. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on kaikista vaikeinta ja raskainta, mitä olen koko elämäni aikana joutunut kokemaan ja käymään läpi. Olen parantumispäätökseni jälkeen rypenyt syvissä vesissä, viime syksystä ja talvesta en muista tuskin mitään paitsi häpeän, ahdistuksen ja masennuksen, en meinannut kestää muuttuvaa kehoani. Jokainen päivä oli taistelua että jatkan eteenpäin enkä taas luovuta. En ole milloinkaan vihannut itseäni ja ruumistani niin paljon, että olisin voinut leikata saksilla kasvavasta kehostani paloja pois. Vihasin itseäni, kehoani, elämääni enkä uskonut että ansaitsisin muuta kuin sairauden ja elämän sen kanssa. Mä päätin etten luovuta, en, vaikka tuntui siltä kuin musta ei olisi enää mitään jäljellä. Mä olen onnellinen siitä päätöksestä.
Teille, jotka olette nyt tuossa vaiheessa, älkää luovuttako. Mä lupaan, nuo tunteet häviää ajan myötä. 
Myös teille, jotka olette ahmimisvaiheessa, antakaa mennä. Ei siihen kuole, ettekä paisu ylipainoiseksi. Mun mielestäni on vain normaalia, että keho vaatii omansa takaisin. Jos on nälkä, syö, vaikka sitten ylenmäärin.

Jokainen on ansainnut elämän ilman syömishäiriötä, ja jokaisella on mahdollisuus parantua. En ole parantunut,  mutta olen matkalla sinne. Tiedän, että mulla on vielä paljon tekemistä ja työstettävää, mutta tästä vaiheesta ei enää käännytä takaisin. En aio luovuttaa, vaan vetää tän paskan läpi ja selvitä voittajana ihan vaan siksi että mä pystyn siihen. Ja koska mä ansaitsen oikean elämän. Niinkuin tekin.







18 kommenttia:

  1. Aivan mahtavaa lukea tällaista tekstiä, koska jokainen sana on täyttä totta! :) Tsemppiä tuleviin taisteluihin. Sinä voitat kaiken, mikä tielle tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos! <3 aion voittaa tämän!

      Poista
  2. Komppaan täysin edellistä, siis ihan mahtavaa! Paranemisprosessin kovuus on niin totta, niin rikkovaa, niin vaikeaa - mutta TODELLAKIN kaiken sen arvoista. Nimim. Perästä tullaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtavaa että olet samalla tiellä! Pidä kova tsemppi päällä, elämä on kaiken taistelun arvoista :)

      Poista
  3. Komppaan! Niin naulankantaan koko teksti. Se on ihan hullua, miten sitä määrittelekään ihmisarvonsa numeroiden perusteella. Useimmiten sitä tajuaa vasta jälkeenpäin miten hölmö voi ihminen ollakaan. Parantuminen on ehkä sata kertaa vaikeampaa kuin sairastuminen, mutta ihan varmasti sen arvoista.

    Kiitos tästä, pisti ajattelemaan asioita taas uudemman kerran. Niin ja voimia ihan valtavasti, et istu yksin tässä veneessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta, tuo ihmisarvonsa numeroilla määrittely tuntuu typerältä ja turhalta, mutta uskomattoman vaikealta kitkeä pois.

      Voimia sinullekin! :)

      Poista
  4. Kiitos! Kiitos tästä tekstistä, noista ajatuksista, tsemppaavista ja silti kaunistelemattomista sanoista! Mulla on nyt pari päivää ollut juuri tuo "peruutanko vai kaasutanko eteenpäin" vaihe, ja tämä kirjoitus valoi minuun taas uskoa. Tunnistin itseni jokaisesta pelosta. Heti kun ehdin ajatella "mutta kun", olikin seuraavalla rivillä jo sanat, jotka pyyhkivät epäröinnin mielestäni. Kiitos, ihan todella autoit minua juuri oikealla hetkellä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :') aivan mielettömän upeaa, että pystyin sua auttamaan. Nyt kerääthän kaikki voimasi ja taistelet sairautta vastaan, eteenpäin vaan, elämä odottaa. Voimia! <3

      Poista
  5. Kiitos jälleen tästä! ❤ Kyyneleet tuli silmiin kun tätä luin, oon nimittäin just nyt tossa vaiheessa.. Ps. Oot ihan älyttömän lahjakas kirjottaja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Nelli <3 toivottavasti pystyin edes jollain tapaa kumoamaan sun pelkoja tällä. Kauheasti voimia <3
      Ja ai, olenko? :D kiitos kovasti!

      Poista
  6. Pakko myöntää että paraneminen on PALJON vaikeampaa kuin itse sairastuminen. Itse pohdin juuri samoja asioita ja usein tekisi mieli luovuttaa. Kiitos, tästä oli taas paljon hyötyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä. Älä kuitenkaan ikinä luovuta, kovasti tsemppiä!

      Poista
  7. Tosi hyvä teksti! Tää antoi rohkeutta ja tsemppiä, sillä ite taistelen tällä hetkellä juuri noita kyseisiä tunteita vastaan. Pelko lihomisesta ja vartalon muuttumisesta on järkyttävä, mutta kai se on vaan pakko uskoa omien silmien vääristävän peilikuvaa vielä. Tuntuu vain ihan mahdottomalta, ettei se mitä itse näkee peilissä olisi totta, kun kaikki muu pitää paikkaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peiliin eikä omiin silmiinsä voi luottaa tuossa vaiheessa, se vain on niin :/ mutta jos säkin uskallat painoasi nostaa normaaliin, alat pikkuhiljaa näkemään itsesi muutenkin kuin "anoreksiasilmin", ja se helpottaa todella paljon. Sitä on varmasti vaikea tällä hetkellä uskoa, mutta mitä enemmän alat voimaan paremmin ja painosi nousee, sitä realistisemmin alat näkemään itsesi :) uuteen kehoon on hemmetin vaikea tottua, mutta onko se oikeasti maailmanloppu että olet isompi? Eihän se ole :) Hirveästi voimia !

      Poista
  8. Tätä tekstiä mä tarvitsin!
    Olen siinä risteyksessä, että kamppailenko kohti parempaa vai annanko periksi. Eilisiltaisen pannukakkuahminnan takia paino nousi oikeasti paljon, iski järkyttävä ahdistus, eikä vaatteet enää tuntuneet mahtuvan päälle.
    Katselen ihmisvartaloita ja yritän miettiä mikä on normaalia. Haluaisin luovuttaa ja laihduttaa ne muutamat lihotut kilot.. Mutta uskallanko? Kroppa vetelee viimeisiään yli 10 vuoden anoreksiahelvetin jälkeen eikä se kestä enää pitkään näin.
    Mutta en uskalla. En uskalla parantua, ottaa askelta rajan yli. Mutta joku inhimillinen puoli estää mua ottamasta harppausta takaisin sh:n luokse.
    Miten tämä voi olla näin raskasta?

    Kiitos tästä kannustavasta tekstistä, tulen lukemaan sitä aina kun tarvitsen rohkaisua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin, hienoa kuulla että tekstini auttoi ja kannusti sua. <3

      Toiseksi, älä oikeasti luovuta. Se, että alat jälleen laihduttamaan ei vie sua mihinkään muuhun kun pahempaan ahdistukseen. Kumpa uskaltaisit päästää irti ja parantua. Se on hirveää ja raskasta sekä pelottavaa, mutta mitä vaihtoehtoja sulla on? Se, että laihdutat ja kidutat kroppaasi jälleen ja pahimmassa tapauksessa et selviä siitä. Vai se, että keräät jokaisen voiman- ja rohkeuden rippeen mitä sulla vielä on, ja alat parantua. Sä et menetä parantumalla mitään, mutta pysymällä sairaudessa menetät kaiken, ei se ole elämää. Toivottavasti tekstini ei ole liian karua, haluan oikeasti vain auttaa ja saada sua ymmärtämään ettei takaisin palaaminen ole ratkaisu.

      Ihan hirveästi voimia ja tsemppiä sulle uuteen vuoteen, toivottavasti jaksat taistella! :)

      Poista
  9. Kiitos sinulle!
    Sun teksti on just niin "karua" että se herätti minut ja laittoi ajattelemaan. Ns. pehmopuheet eivät auta ja tällä sh-kokemuksella osaan manipuloida ja valehdella uskottavasti paitsi itselleni niin myös muille. Mä tartten just sen iskun, läimäisyn, jotta heräisisin tästä horroksesta. Mitä mä tiedän parantumisesta? En mitään, vaikkakin syksy -12 oli terveintä aikaa sitten vuosikausiin, mutta se ei kestänyt joulua pidemmälle.

    Mitä mä menetän, jos parannun? Mun vastaus on, että menetän laihan kropan. Säälittävää! Tyhmää! Mutta totta! Mä pelkään kaikkein eniten sitä että musta tulee lihava. Silloin vuosi sitten terveempänä kautena olin hetken aikaa bmi:n mukaan normaalin rajan yläpuolella, lievästi ylipainoinen. Säikähdin niin, että laihdutin 20 kg.
    Nyt tajuan, että viimeksi 10 vuotta sitten olin normipainoinen ilman sh:ta - ja silloin olin 16-17-vuotias, teini-ikäinen. Nyt mä olen pian 27-v. aikuinen nainen, joten on kohtuutonta olettaa, että painaisin yhä saman verran.
    Mutta mun suurin pelko parantumisessa on lihominen. En halua, että joudun kulkemaan salilla 3x viikossa, jotta pysyisin kunnossa; sh on pakottanut liikkumaan niin paljon, että haluan olla vapaa siitä (tosin balettia ei lasketa tähän, koska sitä rakastan), en halua joutua treenaamaan hirveästi, jotta en lihoisi. Haluaisin olla vapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, et otit sanani noin, niin ne oli tarkoitettukin :) tiedän tarkalleen, miten helppoa on manipuloida itseään ja muita, sekä päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos läheisten huolestuneet voivottelut. Se mikä oikeesti herätti mutkin, oli kaikista karuimmat ja hirveimmät puheet kuten se, kun pikkuveljeni sanoi mulle itkien ettei halua kantaa mun arkkua, ettei se pysty siihen. Se oli hirveää, mutta jotenkin laittoi ymmärtämään ettei hengissä pysyminen tällä tavoin ole itsestään selvää.

      Ja vastaus kysymykseesi, mitä menetät jos parannut, et yhtään mitään. Parantuminen ei tarkoita sitä että susta tulee iso tai lihava, ovatko ympärilläsi olevat ihmiset sellaisia? Eivät ole, suurin osa on normaalipainoisia ja hoikkia. Miksi sä haluaisit tuhlata koko elämäsi siihen, että näytät luurangolta? Mitä saat siitä? Kysyin itseltäni näitä kysymyksiä, ja etenkin sitä, että olenko ihan tosissani halukas koko elämäni ajan keskittymään ainoastaan siihen, etteivät reiteni osu yhteen. En halua, en todellakaan. Sun ei myöskään tarvitse liikkua kuin hullu että pysyt hoikkana. Etkä myöskään ole poikkeustapaus, jonka tarvitsee syömishäiriön sairastaneena liikkua 30-tuntia viikossa pysyäkseen hoikkana ja normaalipainoisena.

      Sairastuin itsekin samanikäisenä kuin sä, nyt olen 25v. Ollaan siis samassa veneessä, meidän ei todellakaan tarvitse painaa tai olla kropaltaan samanlainen kuin teininä.
      Mielestäni kuitenkin on mahdotonta parantua, jos ei ensin anna painon nousta sinne mihin se kuuluu. Niin kauan kuin asiaa jarruttelee, jarruttelee myös paranemista. Nimimerkillä tein sitä itsekin liian kauan. Kun viimein aloin syömään kunnolla silläkin uhalla että painoni nousee suhteettoman paljon, aloin vasta tekemään kunnollista työtä paranemisen suhteen.

      Poista