Olen huomannut, että kirjoittelen aika harvakseltaan nykyään. En kuitenkaan pidä sitä huonona, ehkä se tarkoittaa vaan sitä, että elämässäni alkaa olla muutakin kuin syömishäiriö?
Toisaalta koen myös, että minulla ei ole enää aiheesta niin paljon sanottavaa, tuntuu kuin olisin jo sanonut lähes kaiken mitä tarvitsee. Kuitenkaan en halua lopettaa kirjoittamista, en ihan vielä, sillä koen blogin olevan minulle pelastus niinä hetkinä kun en tiedä kenelle puhua. Teidän lukijoiden kommentit ja ihmiset joihin olen tätä kautta tutustunut, ovat parasta mitä tästä saan. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.
Tänään mulle tapahtui jotain kummallista.
Aamulla ennen töihin lähtöä mietiskelin, mitä pukea päälle, pyörin peilin edessä, ja ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin ajattelin näyttäväni oikeastaan aika kivalta. Mulla on peppu ja reidet, mutta ensimmäistä kertaa ne eivät olleet mulle itselleni merkki lihavuudesta ja epäonnistumisesta.
Hetken mielijohteesta päädyin kaivamaan esiin parit farkut, jotka eivät olleet menneet kirpparilla kaupaksi. Vein aiemmin keväällä kaikki sh-aikaiset vaatteeni kirpputorille myytäväksi ihan sen takia, etten enää koskaan tuntisi houkutusta palata pienempiin vaatekokoihin. Mä oikeasti kuvittelin mahtuvani niihin, sillä nämä kyseiset farkut eivät olleet lastenosastolta ja olivat jo vuosien käytössä venähtäneetkin.
Ei puhettakaan, kummatkaan eivät menneet reisistä ylöspäin.
Ensiksi ahdisti, sitten nauratti, ja lopulta päädyin vetämään uudet mustat farkkuni jalkaan ja ajattelevani; ei kiinnosta. Okei, mitä sitten jos en mahdu henkkamaukan 34 kokoon? Mitä sitten?
Mä treenaan ja syön hyvin, miksi mun pitäisi mahduttaa perseeni pikkuisiin farkkuihin jos sen ei ole tarkoitus niihin mahtua. Ketä ylipäätään kiinnostaa minkä kokoiset farkut minulla on? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen, jos en mahdu saman kokoisiin vaatteisiin kuin neljätoistavuotiaana? Ei, ei se tee.
Olen vuosikausia, jopa "parempina" aikoina kiduttanut itseäni, että varmasti mahdun tiettyyn kokoon, jonka olen itselleni asettanut hyväksi. En ole antanut itseni pysyä biologisessa painossani vain sen takia, että kuvittelin olevani parempi jos mahdun kokoon kolmekymmentäneljä. Mielellään kaksi. Sitten sekin jäi isoksi, senkä tiennyt enää mitä tavoitella.
Välillä vihaan mun reisiä, peppua, koko vartaloani ja sätin itseäni siitä, miksi olen päästänyt itseni tällaiseksi. Loppujen lopuksi olen hemmetin tyytyväinen. Oli mun vaatteet mitä kokoa tahansa, ne ei määritä sitä kuka mä olen, mitä mä osaan ja mihin mä pystyn. Okei, mulla on "paksut" reidet, mut hemmetti soikoon, niissä on lihasta, ne on kantaneet mua 24 vuotta, ne on kestäneet läpi kaiken sen paskan ja rääkin, kun mä vain halusin ne pienemmäksi. Mutta siitä huolimatta ne toimii edelleen, ne kantaa mua kun mä juoksen, kävelen, treenaan. En ole saanut pysyviä vammoja aikaiseksi. Mulla on ennen kaikkea jalat, joilla pääsen kävelemään.
Kaikilla meillä ei ole siihen mahdollisuutta.
Vaikka en mahdukaan vanhoihin farkkuihin, olen onnellisempi kuin vuosiin. Syön hyvin, terveellisesti. Jaksan treenata, jaksan puhua, jaksan nauraa. Olen välillä itsekin järkyttynyt omasta naurustani, siitä kovaäänisestä kiljahduksesta koska olen kuullut sen viimeksi 16-vuotiaana. Järkyttynyt ja samalla oivaltanut; hei, tuo olen minä. Se antaa mulle voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta ahdistuksesta huolimatta.
