long time no see

Pitkä aika on taas kulunut viimeisestä kirjoituksestani. Olen aloittanut monta tekstiä, mutta jättänyt ne kesken. Kai musta on tuntunut, että ei ole mitään uutta kirjoitettavaa?

Näiden kahden kuukauden aikana on tapahtunut paljon, mutta samalla ei silti yhtään mitään. Kuitenkin koen olevani jälleen hieman vahvempi ja ehjempi kuin silloin, ja joka päivä korjaannun lisää.

Päiviini on mahtunut myös paljon tulevan miettimistä. Olen joutunut niinkin "keveiden" kysymysten eteen, kuin mitä haluan tehdä, onko tämä ala se mitä oikeasti haluan, missä haluan asua ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun opiskeluni loppuvat talvella. Mä olen vuosia ripustautunut sairauteeni, roikkunut siinä ja ajatellut ettei muulla ole väliä. Niin kauan kun mulla on tämä, ei tarvitse miettiä tulevaa. Koen tavallaan, että en edes tunne itseäni; sitä mikä on mun juttuni, mistä mä pidän, sillä olen antanut sairauden määrittää mielipiteeni jokaisesta asiasta.

Mun täytyy tunnustaa, että pelkäsin vähän syksyn alkamista. Joka ikinen vuosi olen päästänyt paranemisintoni kuolemaan tippuvien lehtien mukana ja antanut itseni romahtaa. Pelkäsin, että vanhat opitut mallit eivät katoa vaikka taistelisin niitä vastaan ja aiheuttaisivat sen, että romahdan jälleen. Voin kuitenkin suurella ylpeydellä sanoa, että näin ei ole käynyt tänä syksynä. Jokin on muuttunut. Mä olen muuttunut. 

Mikä sitten on erilailla? Vaikea kysymys, vaikea vastata. Ehkä mä olen erilainen. Olen päässyt sen vaiheen yli, missä luovuttamisen vaara on suuri. Sen, missä ahdistus tulevasta ja omasta kehosta on niin suuri, että suunnittelee hyppäävänsä junan alle. En sano, että olisin sinut oman kehoni kanssa. En todellakaan, sillä uskon että tie siihen on vielä pitkä. Kuitenkin koen saavuttaneeni jonkinlaisen rauhan, jonkin ymmärryksen siitä, että tällainen mun kuuluu olla. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja sen väsymyksen merkkejä. Olen miettinyt kaikkea sitä, mitä olenkaan keholleni tehnyt ja miten kovasti olen pistänyt sen kärsimään. Ymmärtänyt, että ei ole itsestäänselvyys, että mä edes olen tässä, ja oppinut arvostamaan oman kehoni kestävyyttä ja sitä miten se on suojellut itseään sairaalta toiminnaltani. Mua ei enää kiinnosta, paljonko painan. Syksyn mittaan painoni on noussut vielä parisen kiloa, kun olen alkanut oikeasti syödä sellaisen määrän ruokaa mitä liikkuva ihminen tarvitsee. Painoni on noussut yhteensä melkein kaksikymmentä kiloa, eikä se hetkauta mua yhtään. Vielä kesällä saatoin hautoa mielessäni pieniä toiveita laihtumisesta, mutta nyt voin rehellisesti sanoa etten ajattele niitä enää. Kehoni on edelleen kovin vaurioitunut ja ongelmia on niin hormonitoiminnassa kuin aineenvaihdunnassakin, mutta saan niihin apua ja olen hyväksynyt sen, että kehon toiminnan korjaantumiseen menee aikaa. Olen normaalipainoinen ja se riittää mulle.
Välillä ahdistus kehosta on melkoinen, mutta nämä päivät ovat enää niin harvassa, että sattuvat kohdalle suunnilleen kerran kahteen viikkoon.

Paranemispäätöksen jälkeen taisin rämpiä syvemmissä vesissä kuin koskaan aikaisemmin, ahdistus kehosta ja sairaudesta luopumisesta oli niin hirvittävää, etten ole eläessäni vastaavaa kokenut. Voin kuitenkin sanoa, että onneksi, onneksi jatkoin eteenpäin. En tuolloin sataprosenttisesti uskonut, että mä olisin tässä missä nyt olen.
Sieltä suosta voi ihan oikeasti nousta, kun uskoo itseensä. Vaikka ei uskoisikaan täysin, riittää, että uskoo vähän. Keep fighting.