liika on liikaa

Mulle kuuluu hyvää. Työharjoitteluni loppui loistavasti, kiitettävin arvosanoin. Minulla on kesätyö, käyn salilla ja kuntoilen, sekä syön hyvin ja puhtaasti. Kuulostaa unelmalta, mutta olen havahtunut siihen, etten ole varma mennäänkö nyt ojasta allikkoon.

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tämä nykyään vallitseva strong is the new skinny-trendi on enemmän kuin hyvä asia. En voisi olla iloisempi ja onnellisempi siitä, että enää laihuus ja itsensä näivettäminen eivät ole nuorten tyttöjen, ja poikienkin tavoite. Minusta on upeaa, että pikkuhiljaa mennään siihen suuntaan, että hyvinvoiva kroppa ja mieli on tavoiteltavaa, eikä tarvitse olla enää size zero.
Mutta mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöisten maailmassa?
Ei luultavasti mitään, niin kauan kuin henkilö on syvällä sairaudessa. Mutta entä ne, jotka ovat parantumisen tiellä ja mieli on heikko uusille vaikutteille? Mitä silloin tekee tämä trendi, joka keskittyy hulluihin liikuntamääriin viikossa sekä vain puhtaaseen ja terveelliseen ruokaan? Onko vaarana siirtyä suoraan seuraavaan syömishäiriöön, ortoreksiaan?
Missä menee raja terveellisyyden ja pakkomielteisen terveellisyyden välillä?

Olen havahtunut siihen, että olen liiankin hyvin tempautunut mukaan tähän vallitsevaan fitness-ilmiöön. Imen itseeni vaikutteita blogeista ja lehdistä, olen todella kiinnostunut ihmiskehon toiminnasta ja erilaisten ravintoaineiden vaikutuksista. Olen kuitenkin paremmassa kunnossa kuin vuosiin, ja voin sanoa, että pelkästään näiden asioiden oppimisella on ollut huima vaikutus paranemisprosessissani.


Se, mikä minua huolestuttaa nyt, on yli vetäminen, taas. Tämä elämäntapa on minulle uusi juttu, olen innostunut siitä ja sen tuomasta oikeasti hyvästä olosta niin paljon, etten edes kaipaa vanhaan takaisin. Huomasin kuitenkin näin juhannuksen kynnyksellä miettiväni pääni puhki, mitä teen. Enhän voisi juoda alkoholia, koska se on epäterveellistä, saatika syödä juhannusherkkuja, lukuunottamatta grillattuja kasviksia ja broileria. Missä välissä käyn salilla, ehdinkö ollenkaan, meneeköhän kehitykseni lihaskasvatuksen suhteen pilalle?


Okei, tässä vaiheessa soi hälytyskellot, nyt menee liiallisuuksiin. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun koko elämä pyörii tuollaisten asioiden ympärillä ja en pysty a) ottamaan rennosti juhannuksena b) nauttimaan kesästä ja kesäherkuista, olen jälleen oman mieleni vanki.
Tämä on kaukana terveellisyydestä ja kehon ja mielen hyvinvoinnista. Tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen syö herkkuja silloin kun tekee mieli, ne kuuluvat normaaliin ja tasapainoiseen ruokavalioon. Tällainen ihminen pystyy heittäytymään vapaalle arjen treeneistä ja ottamaan vaikka siiderin tai useamman, grillaamaan ystävien kanssa ja syömään karkkia juhannusyönä nuotion ympärillä.

Joten nyt otan itseäni niskasta kiinni, ja aion ottaa täysin rennosti koko juhannuksen. Ei stressiä, ei fitness-ruokaa. Mä en ole treenaamassa bikinifitness-kisoihin, enkä ole tiukalla kisadieetillä. Mä ansaitsen syödä ja saan syödä kehon ja mielen tarpeen mukaan. Elämässä on edelleen muutakin kuin omaan napaan ja syömiseen keskittyminen, siitä täytyy vaan muistuttaa itseään aina välillä.


Ottakaa tekin rennosti, ihanaa juhannusta!

järkytyksiä

Viime päivinä on tapahtunut hirveästi monenlaista. Olen ollut surullinen, äärimmäisen ahdistunut, mutta samalla myös onnellinen ja iloinen sekä nauttinut kesästä ja elämästä.

Eniten ahdistusta on tuottanut kesän alkamisessa mikäs muukaan kuin vaatteet. Ensinnäkin, suurin osa vanhoista sortseistani ei mene päälleni, mikä on todella hyvä. Enemmän olisin huolissani jos mahtuisin niihin. En tiedä oikeaa kokoani, rahatilanne on ollut liian heikko uusien kesävaatteiden hankkimiseen, sekä olen mielessäni tehnyt valtavaa työtä sen eteen kehtaanko ikinä enää laittaa sortseja jalkaani.
Kun viimein aloin olemaan valmis, edes hieman, hyväksymään kokoni ja varsinkin reiteni, huomasin jotain lisää mieltäni järkyttävää. Selluliittia. Minulla on sitä nyt jaloissani enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä tiedä miten hyväksyä asia. Ahdistuinko? KYLLÄ. Itkinkö kohtaloani? Kyllä. Haluaisinko ne pois millä keinolla hyvänsä? Kyllä. Haluaisinko palata vanhoihin tapoihin, jotta voisin taas sietää jalkojani? Kyllä. EN. Se mitä tässä vaiheessa ymmärrän, on se, että nämä ovat juuri niitä vastoinkäymisiä ja säikähdyksiä, joissa on  valittava jatkanko eteenpäin vai käännynkö taas kerran takaisin. Ja mä en helvetti soikoon käänny takaisin. Ajatellaanpa järkevästi. Kun olen vuosikausia näännyttänyt itseäni nälkään mitä erilaisimmilla dieeteillä, ja aina painon noustessa vähentänyt jälleen syömistä, olen saanut aineenvaihduntani enemmän kuin jumiin ja sekaisin. Kun sitten aloin paranemaan, vihdoinkin tosissani, ja aloin syömään, paino nousi nopeasti. Tottakai. Kehoni on vuosia nähnyt nälkää, ja yhtäkkiä annan sille ravintoa. Tietenkin se varastoi myös rasvakudosta, seuraavaa nälkäkuuria varten. Vaikka olen luullut huijaavani kehoani ja sen tarpeita olemalla syömättä, fakta on se ettei ihmiskehoa voi huijata. Se on fiksu. Se tajuaa, että jos et anna sille pitkiin aikoihin polttoainetta, kun sitä seuraavan kerran jostain tulee, se varastoidaan. Ihan vain sellaisen pikkujutun kannalta, että pysyisi hengissä. Okei, painoni nousi nopeasti, ja samalla rasvakudoksen määrä lisääntyi, so what. Get over it.
Vaikka nykyään syön kuinka puhtaasti, riittävästi, terveellisesti ja harrastan liikuntaa, en voi olettaa että vuosien vauriot kuitataan noin vaan. Olen työstänyt asiaa mielessäni, ja yrittänyt päästä sen yli. Luotan siihen, että pikkuhiljaa vauriot korjaantuvat ja kehoni alkaa taas toimia normaalisti.

Näiden asioiden oivaltaminen ahdistuksen jälkeen on tuonut viimepäiviini iloa, ja tunnetta siitä että vihdoin olen tarpeeksi vahva menemään eteenpäin. Mähän menen, vaikka siihen menisi ikuisuus ja viimeisetkin voimani, mä en enää luovuta. Mä en enää aio laskea hysteerisesti päivästä toiseen 500 kaloriani, puputtaa porkkanoita ja punnita grammoja vaan sen takia että hui kamala mulle on tullut selluliittia. Älkää tekään lannistuko. Nauttikaa kesästä, älkää murehtiko, elämässä ja maailmassa on niin paljon muutakin kuin meidän omat napamme ja syömishäiriömme!