järkytyksiä

Viime päivinä on tapahtunut hirveästi monenlaista. Olen ollut surullinen, äärimmäisen ahdistunut, mutta samalla myös onnellinen ja iloinen sekä nauttinut kesästä ja elämästä.

Eniten ahdistusta on tuottanut kesän alkamisessa mikäs muukaan kuin vaatteet. Ensinnäkin, suurin osa vanhoista sortseistani ei mene päälleni, mikä on todella hyvä. Enemmän olisin huolissani jos mahtuisin niihin. En tiedä oikeaa kokoani, rahatilanne on ollut liian heikko uusien kesävaatteiden hankkimiseen, sekä olen mielessäni tehnyt valtavaa työtä sen eteen kehtaanko ikinä enää laittaa sortseja jalkaani.
Kun viimein aloin olemaan valmis, edes hieman, hyväksymään kokoni ja varsinkin reiteni, huomasin jotain lisää mieltäni järkyttävää. Selluliittia. Minulla on sitä nyt jaloissani enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä tiedä miten hyväksyä asia. Ahdistuinko? KYLLÄ. Itkinkö kohtaloani? Kyllä. Haluaisinko ne pois millä keinolla hyvänsä? Kyllä. Haluaisinko palata vanhoihin tapoihin, jotta voisin taas sietää jalkojani? Kyllä. EN. Se mitä tässä vaiheessa ymmärrän, on se, että nämä ovat juuri niitä vastoinkäymisiä ja säikähdyksiä, joissa on  valittava jatkanko eteenpäin vai käännynkö taas kerran takaisin. Ja mä en helvetti soikoon käänny takaisin. Ajatellaanpa järkevästi. Kun olen vuosikausia näännyttänyt itseäni nälkään mitä erilaisimmilla dieeteillä, ja aina painon noustessa vähentänyt jälleen syömistä, olen saanut aineenvaihduntani enemmän kuin jumiin ja sekaisin. Kun sitten aloin paranemaan, vihdoinkin tosissani, ja aloin syömään, paino nousi nopeasti. Tottakai. Kehoni on vuosia nähnyt nälkää, ja yhtäkkiä annan sille ravintoa. Tietenkin se varastoi myös rasvakudosta, seuraavaa nälkäkuuria varten. Vaikka olen luullut huijaavani kehoani ja sen tarpeita olemalla syömättä, fakta on se ettei ihmiskehoa voi huijata. Se on fiksu. Se tajuaa, että jos et anna sille pitkiin aikoihin polttoainetta, kun sitä seuraavan kerran jostain tulee, se varastoidaan. Ihan vain sellaisen pikkujutun kannalta, että pysyisi hengissä. Okei, painoni nousi nopeasti, ja samalla rasvakudoksen määrä lisääntyi, so what. Get over it.
Vaikka nykyään syön kuinka puhtaasti, riittävästi, terveellisesti ja harrastan liikuntaa, en voi olettaa että vuosien vauriot kuitataan noin vaan. Olen työstänyt asiaa mielessäni, ja yrittänyt päästä sen yli. Luotan siihen, että pikkuhiljaa vauriot korjaantuvat ja kehoni alkaa taas toimia normaalisti.

Näiden asioiden oivaltaminen ahdistuksen jälkeen on tuonut viimepäiviini iloa, ja tunnetta siitä että vihdoin olen tarpeeksi vahva menemään eteenpäin. Mähän menen, vaikka siihen menisi ikuisuus ja viimeisetkin voimani, mä en enää luovuta. Mä en enää aio laskea hysteerisesti päivästä toiseen 500 kaloriani, puputtaa porkkanoita ja punnita grammoja vaan sen takia että hui kamala mulle on tullut selluliittia. Älkää tekään lannistuko. Nauttikaa kesästä, älkää murehtiko, elämässä ja maailmassa on niin paljon muutakin kuin meidän omat napamme ja syömishäiriömme!