hiilarihuijaus

Huijasin tänään itseäni lounaalla.
Mutta ei, en siten miten luulette!

Olen vuosikaudet enemmän tai vähemmän pelännyt hiilareita, oikeastaan paljon enemmän kuin rasvaa. Pikkuhiljaa ruokavaliostani ovat karisseet perunat, pastat, makaronit, riisit; lähestulkoon kaikki vilja ruisleipää lukuunottamatta. Osasyynä näiden ruoka-aineiden karsimiseen on ollut se, etten pidä niistä. Mielestäni ne eivät maistu lähes miltään ja pidän koostumustakin vähän ällöttävänä (tiedän, saattaa kuulostaa oudolta :D) Riisi, makaroni ja pasta lisäksi turvottavat vatsaani valtavasti, eikä olokaan ole syönnin jälkeen mukava.
Mutta vaikka olenkin "karppiruokavaliotani" selitellyt näillä syillä, se suurin syy on kuitenkin ollut pelko. Olen vuosia pelännyt täysinäisyyden tunnetta, ja kun vilja tämän saa aikaan, on niiden syöminen ollut ehdoton ei.

Vielä tähänkään päivään saakka en ole uskaltanut pelkoani kohdata, lukuunottamatta satunnaisia uusien perunoiden syöntiä kesäisin. Uskomattoman typerää, tiedän, mutta vaikka olen näinkin pitkällä toipumisessani, en ole aterioihini lisännyt viljatuotteita. Jos olen syönyt kanaa, lisäkkeenä on ollut kasviksia tai salaatti, ja sama linja on jatkunut päivästä toiseen. Jos koululounaalla on ollut pastavuokaa tai vastaavaa, en ole syönyt sitä. En edes ole voinut ostaa lounaaksi lohisalaattia, jossa on riisiä mukana.

Viime kertainen ravitsemusterapeutilla käynti sai mieleeni kytemään ajatuksen; entä jos sittenkin alkaisin totutella viljojen syöntiin? Myönnän, että ajatus on ollut päässäni jo pitkään, mutta en sen eteen ole toiminut ennen kuin nyt. Kerroin tuolloin ravitsemusterapeutilleni, joka ruokavaliota moitti suuresti siihenkin nähden, miten paljon liikun, etten pidä kyseisistä ruoka-aineista. Hän kuitenkin sanoi, että miksen kokeilisi jotain vastaavaa tuotetta sen tavallisen riisin tai makaronin sijaan, tuotteita kun on niin montaa lajia!

Löysinkin kaupasta tuon jälkeen Ohrahelmiä. Hävettää myöntää, mutta paketti on notkunut keittiön pöydällä avaamattomana lähes kaksi kuukautta..
Tänään avasin paketin, laitoin kattilaan annoksen kiehumaan, valmistin tonnikalasalaatin, ja helmien keittämisen jälkeen sekoitin ne salaatin joukkoon. Koin tällaisen itseni huijauksen helpommaksi, sillä olen melko varma, että jos olisin ohrahelmet lisännyt lautasen sivulle annokseeni, en niitä olisi syönyt. Sydän pamppaillen ja mieli ristiriitaisia ajatuksia täynnä söin ison, ruokaisan salaattini viimeistä pisaraa myöten. Täytyy myöntää että hyvää oli, vatsa tuli enemmän täyteen kuin pelkillä rehuilla, ja mikä parasta, EI AHDISTA!

Kun olen ottanut ensimmäisen askeleen, uskon että tästä on erittäin hyvä jatkaa matkaa monipuolisempaan ravinnon saantiin, vaikka sitten aluksi sekoittamalla hiilarilisäke ruoan sekaan, niin etten voi sitä nyppiä joukosta pois. Täytyy myöntää, että kävi kyllä mielessä, mutta itseni tsemppaamisella en niin tehnyt.
Olen ylpeä itsestäni.

normaali

Normaali.

Vielä vuosi sitten vihasin tuota sanaa, kaikkea mitä se tarkoittaa. Varsinkin sitä, mitä normaalipaino tarkoittaa. Vannoin, etten ikinä päästä itseäni siihen painoon, joka minulle määriteltiin normaaliksi, etten ikinä koskaan milloinkaan tulisi sitä hyväksymään. 

Mä vannoin, että jos joskus painasin sen tietyn verran tai sen yli, tekisin itselleni jotain todella pahaa. Normaali tyttö, normaalipainoinen, normaali, normaali, normaali... 

Näin painajaisia, pelkäsin kuollakseni; pelkäsin kunnollisen syömisen aloittamista, pelkäsin sitä jos minusta tuleekin normaali.

Kuinka paljon onkaan muuttunut. 

Nyt olen normaalipainoinen. Jokaikinen veriarvoni on normaalilukemassa. Röntgenkuvissa ei näy mitään poikkeavaa, ne ovat normaalit. Syön suht terveellisesti ja normaalisti.

Ja musta tuntuu paremmalta, miltä on vuosiin tuntunut.

Normaali tarkoitti minulle sanana niin vääriä asioita, tavallisuutta, huomaamattomuutta, epäonnistumista. Olen edelleen sitä mieltä, että sana on hirveä, mutta se mitä se tarkoittaa terveydestä puhuttaessa, on ihanteellinen. Jos paino on normaali, se on ihanteellisissa lukemissa. Jos veriarvot ovat normaalit, ovat ne ihanteelliset. Jos syöt normaalisti, syöt hyvin, terveellisesti, ehkä jopa ihanteellisesti. Olen lakannut pelkäämästä, että jos en ole laiha tai tietyn painoinen, en riitä. Tai sitä, jos olenkin fyysisesti terve, kukaan ei välitä.

Vuosikausia itsetuntoni on rakentunut sen ympärille, mitä painan. Havahduin vaatekaappiani siivotessa siihen, etten koko aikuisikäni aikana ole antanut painoni olla siinä, missä sen on hyvä olla. Olen laihduttanut jatkuvasti mitä sairaimmilla keinoilla, enemmän tai vähemmän. Keskittynyt siihen, että kunhan reiteni eivät vaan osu yhteen, kaikki on hyvin.

Olen elänyt omassa pienessä täydellisyyden tavoittelun kuplassa, jossa ainut tavoite on ollut päästä pois normaalista ja olla laiha. Typerää. Itsekeskeistä.

En voi uskoa, että olen nyt tässä. Mä luulin että kuolen tähän. Luulin, etten milloinkaan voi alkaa syödä normaalisti, etten milloinkaan tule hyväksymään omaa vartalonmuotoani.

En voi sanoa, että olisin siihen tyytyväinen, mutta hyväksyn sen. 

Olen ymmärtänyt, miten kaikki ihmisessä kytkeytyy toisiinsa, miten teot vaikuttavat siihen miten kroppa toimii. Olen ymmärtänyt, että ihminen koostuu pelkästään saamistaan ravintoaineista. Miten ilman niitä voi toimia? Ei mitenkään, jos ei saa ravintoa, päätyy ennenaikaiseen hautaan. 

Olen viimeinkin ymmärtänyt etsineeni onnea väärästä paikasta, laihuudesta. Se, etten ole alipainoinen, ei vie minulta mitään pois. Olen hyvä näin.

Tiedän tien parantumiseen olevan pitkä ja kivinen, mutta olen jo pitkällä kun olen ottanut ensimmäiset askeleet.

Ja se, että olen fyysisesti (ja toivottavasti joskus henkisestikin) terve ja normaali, ei tarkoita sitä, että minä olisin normaali. Jokainen on erityinen ja omalaatuinen juuri sellaisena kuin on.

i'm back

Olen pitänyt pientä taukoa blogin kirjoittamisesta, ja oikeastaan koko blogimaailmasta. Tauko ei ollut mitenkään suunniteltu, minusta vain tuntui, että haluan pitää pienen breikin ja unohtaa koko tämän maailman. Tavallaan myös hetkeksi unohtaa koko sairauden.

Ja ihan oikeasti, tämä on tehnyt niin hyvää! Tätä tuntuu kummalliselta sanoa, mutta olen oikeasti välillä ajatellut, että mikä anoreksia. On ollut hetkiä, jolloin en edes muista sitä. Se on upeaa.

Kävin muutama viikko sitten viikonloppureissulla Kööpenhaminassa, ja matka ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Ja niinkuin tiedätte, matkustaminenhan on syömishäiriöiselle yksi suurimmista stressinaiheista, mitä mä siellä syön, en voi syödä mitään, entä jos on pakko?! 
Voin ylpeänä kertoa etten stressannut enkä pelännyt sitten pätkääkään, en ennen matkaa enkä sen aikana. Ja oikeastaan päivän ainut hetki, jolloin sairaus pääsi muistuttamaan olemassaolostaan oli iltaisin nukkumaan mennessä; mitä kaikkea ja paljonko olenkaan syönyt tänään.
Tuntuu kuin tuo reissu olisi vienyt parantumistani eteenpäin ihan valtavin harppauksin.

Kuitenkin huomaan olevani edelleen sekaisin ja hämilläni, tietyissä asioissa toimintatapani ovat edelleen melko sairaita ja typeriä. Kompensointi on edelleen vahvaa; jos herkuttelen on se seuraavana päivänä korvattava järjettömällä määrällä liikuntaa. Liikuntaa jo muutenkin tulee viikoittain niin paljon, etten oikein missään välissä ehdi palautua ja sen huomaa lihasten jäykkyydestä ja kolotuksesta. Välillä olen ollut melkoisessa kompensointi-kierteessä; herkuttelen illalla reippaasti, seuraavana aamuna liikun kuin hullu ja syön vähän, kunnes taas illalla olen niin nälkäinen, että herkuttelen jälleen suuria määriä.
Kuitenkin pidän hyvänä asiana, että tiedostan itse toimivani typerästi ja olen valmis ja halukas muuttamaan tätäkin. Olenkin nyt asettanut itselleni tietyn määrän liikuntaa viikossa, palautumispäivät mukaanlukien, ja lisää ruokaa päiviin. Tiedän, että kun lisään energiamäärää aamupalasta päivälliseen asti, ei illalla välttämättä tee mieli syödä kaikkea mitä eteen tulee. Ja vaikka tekisikin, so what. En saa rääkätä itseäni henkihieveriin siltikään seuraavana päivänä.
Välillä olen herkutteluistani johtuen pelännyt kuollakseni sitä, että syön itseni lihavaksi, oikeasti ylipainoiseksi. Olen pelännyt mutta samalla syönyt, kaikkea sitä mitä olen itseltäni kieltänyt, enkä edes ole halunnut vastustaa ruokahimojani. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ehkä tämä syömisvimma on täysin luonnollista pitkän kieltäytymisjakson jälkeen, ja että kroppa kyllä tasoittaa tilanteen kun se on saanut tarpeekseen.

Tuntuu kuin silmäni olisivat vihdoin avautuneet, mä haluan lopullisesti eroon tästä sairaudesta. En kaipaa enkä tarvitse tätä elämääni. Sairaus sai minut uskomaan, että olen tyhmä ja ruma, eikä musta ole mihinkään ilman sitä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että mustahan on vaikka mihin!
Syömishäiriö on maailman typerin ja itsekkäin sairaus, enkä aio enää koskaan upota siihen. Suoraan sanottuna vituttaa, kun ajattelen kuinka monta vuotta se on elämästäni typerillä tempuillaan vienyt.

Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, missä tilanteessa olen nyt, en olisi uskonut. Vuosi sitten olin varma, etten koskaan parane, etten halua olla muuta kuin laiha.
Haluan sanoa teille, että vaikka välillä tuntuu aivan liian synkältä ja toivottomalta, koskaan ei saa luovuttaa. Ja jos antaa itselleen luvan, on oikeasti mahdollisuus parantua.

Ja uskon, että sitten sulla on mahdollisuus ihan mihin vaan, vahvempana ja voimakkaampana.