i'm back

Olen pitänyt pientä taukoa blogin kirjoittamisesta, ja oikeastaan koko blogimaailmasta. Tauko ei ollut mitenkään suunniteltu, minusta vain tuntui, että haluan pitää pienen breikin ja unohtaa koko tämän maailman. Tavallaan myös hetkeksi unohtaa koko sairauden.

Ja ihan oikeasti, tämä on tehnyt niin hyvää! Tätä tuntuu kummalliselta sanoa, mutta olen oikeasti välillä ajatellut, että mikä anoreksia. On ollut hetkiä, jolloin en edes muista sitä. Se on upeaa.

Kävin muutama viikko sitten viikonloppureissulla Kööpenhaminassa, ja matka ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Ja niinkuin tiedätte, matkustaminenhan on syömishäiriöiselle yksi suurimmista stressinaiheista, mitä mä siellä syön, en voi syödä mitään, entä jos on pakko?! 
Voin ylpeänä kertoa etten stressannut enkä pelännyt sitten pätkääkään, en ennen matkaa enkä sen aikana. Ja oikeastaan päivän ainut hetki, jolloin sairaus pääsi muistuttamaan olemassaolostaan oli iltaisin nukkumaan mennessä; mitä kaikkea ja paljonko olenkaan syönyt tänään.
Tuntuu kuin tuo reissu olisi vienyt parantumistani eteenpäin ihan valtavin harppauksin.

Kuitenkin huomaan olevani edelleen sekaisin ja hämilläni, tietyissä asioissa toimintatapani ovat edelleen melko sairaita ja typeriä. Kompensointi on edelleen vahvaa; jos herkuttelen on se seuraavana päivänä korvattava järjettömällä määrällä liikuntaa. Liikuntaa jo muutenkin tulee viikoittain niin paljon, etten oikein missään välissä ehdi palautua ja sen huomaa lihasten jäykkyydestä ja kolotuksesta. Välillä olen ollut melkoisessa kompensointi-kierteessä; herkuttelen illalla reippaasti, seuraavana aamuna liikun kuin hullu ja syön vähän, kunnes taas illalla olen niin nälkäinen, että herkuttelen jälleen suuria määriä.
Kuitenkin pidän hyvänä asiana, että tiedostan itse toimivani typerästi ja olen valmis ja halukas muuttamaan tätäkin. Olenkin nyt asettanut itselleni tietyn määrän liikuntaa viikossa, palautumispäivät mukaanlukien, ja lisää ruokaa päiviin. Tiedän, että kun lisään energiamäärää aamupalasta päivälliseen asti, ei illalla välttämättä tee mieli syödä kaikkea mitä eteen tulee. Ja vaikka tekisikin, so what. En saa rääkätä itseäni henkihieveriin siltikään seuraavana päivänä.
Välillä olen herkutteluistani johtuen pelännyt kuollakseni sitä, että syön itseni lihavaksi, oikeasti ylipainoiseksi. Olen pelännyt mutta samalla syönyt, kaikkea sitä mitä olen itseltäni kieltänyt, enkä edes ole halunnut vastustaa ruokahimojani. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ehkä tämä syömisvimma on täysin luonnollista pitkän kieltäytymisjakson jälkeen, ja että kroppa kyllä tasoittaa tilanteen kun se on saanut tarpeekseen.

Tuntuu kuin silmäni olisivat vihdoin avautuneet, mä haluan lopullisesti eroon tästä sairaudesta. En kaipaa enkä tarvitse tätä elämääni. Sairaus sai minut uskomaan, että olen tyhmä ja ruma, eikä musta ole mihinkään ilman sitä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että mustahan on vaikka mihin!
Syömishäiriö on maailman typerin ja itsekkäin sairaus, enkä aio enää koskaan upota siihen. Suoraan sanottuna vituttaa, kun ajattelen kuinka monta vuotta se on elämästäni typerillä tempuillaan vienyt.

Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, missä tilanteessa olen nyt, en olisi uskonut. Vuosi sitten olin varma, etten koskaan parane, etten halua olla muuta kuin laiha.
Haluan sanoa teille, että vaikka välillä tuntuu aivan liian synkältä ja toivottomalta, koskaan ei saa luovuttaa. Ja jos antaa itselleen luvan, on oikeasti mahdollisuus parantua.

Ja uskon, että sitten sulla on mahdollisuus ihan mihin vaan, vahvempana ja voimakkaampana.