normaali

Normaali.

Vielä vuosi sitten vihasin tuota sanaa, kaikkea mitä se tarkoittaa. Varsinkin sitä, mitä normaalipaino tarkoittaa. Vannoin, etten ikinä päästä itseäni siihen painoon, joka minulle määriteltiin normaaliksi, etten ikinä koskaan milloinkaan tulisi sitä hyväksymään. 

Mä vannoin, että jos joskus painasin sen tietyn verran tai sen yli, tekisin itselleni jotain todella pahaa. Normaali tyttö, normaalipainoinen, normaali, normaali, normaali... 

Näin painajaisia, pelkäsin kuollakseni; pelkäsin kunnollisen syömisen aloittamista, pelkäsin sitä jos minusta tuleekin normaali.

Kuinka paljon onkaan muuttunut. 

Nyt olen normaalipainoinen. Jokaikinen veriarvoni on normaalilukemassa. Röntgenkuvissa ei näy mitään poikkeavaa, ne ovat normaalit. Syön suht terveellisesti ja normaalisti.

Ja musta tuntuu paremmalta, miltä on vuosiin tuntunut.

Normaali tarkoitti minulle sanana niin vääriä asioita, tavallisuutta, huomaamattomuutta, epäonnistumista. Olen edelleen sitä mieltä, että sana on hirveä, mutta se mitä se tarkoittaa terveydestä puhuttaessa, on ihanteellinen. Jos paino on normaali, se on ihanteellisissa lukemissa. Jos veriarvot ovat normaalit, ovat ne ihanteelliset. Jos syöt normaalisti, syöt hyvin, terveellisesti, ehkä jopa ihanteellisesti. Olen lakannut pelkäämästä, että jos en ole laiha tai tietyn painoinen, en riitä. Tai sitä, jos olenkin fyysisesti terve, kukaan ei välitä.

Vuosikausia itsetuntoni on rakentunut sen ympärille, mitä painan. Havahduin vaatekaappiani siivotessa siihen, etten koko aikuisikäni aikana ole antanut painoni olla siinä, missä sen on hyvä olla. Olen laihduttanut jatkuvasti mitä sairaimmilla keinoilla, enemmän tai vähemmän. Keskittynyt siihen, että kunhan reiteni eivät vaan osu yhteen, kaikki on hyvin.

Olen elänyt omassa pienessä täydellisyyden tavoittelun kuplassa, jossa ainut tavoite on ollut päästä pois normaalista ja olla laiha. Typerää. Itsekeskeistä.

En voi uskoa, että olen nyt tässä. Mä luulin että kuolen tähän. Luulin, etten milloinkaan voi alkaa syödä normaalisti, etten milloinkaan tule hyväksymään omaa vartalonmuotoani.

En voi sanoa, että olisin siihen tyytyväinen, mutta hyväksyn sen. 

Olen ymmärtänyt, miten kaikki ihmisessä kytkeytyy toisiinsa, miten teot vaikuttavat siihen miten kroppa toimii. Olen ymmärtänyt, että ihminen koostuu pelkästään saamistaan ravintoaineista. Miten ilman niitä voi toimia? Ei mitenkään, jos ei saa ravintoa, päätyy ennenaikaiseen hautaan. 

Olen viimeinkin ymmärtänyt etsineeni onnea väärästä paikasta, laihuudesta. Se, etten ole alipainoinen, ei vie minulta mitään pois. Olen hyvä näin.

Tiedän tien parantumiseen olevan pitkä ja kivinen, mutta olen jo pitkällä kun olen ottanut ensimmäiset askeleet.

Ja se, että olen fyysisesti (ja toivottavasti joskus henkisestikin) terve ja normaali, ei tarkoita sitä, että minä olisin normaali. Jokainen on erityinen ja omalaatuinen juuri sellaisena kuin on.