koettelemuksia

Olen viime aikoina joutunut melkoiseen myllerrykseen tunteideni ja ajatusteni kanssa. Voisi jopa sanoa, että nyt kokemani asiat ovat olleet kaikista kovimpia koettelemuksia koko parantumisprosessini aikana.

Kerroin teille tammikuussa, että kävin vaa'alla. Sen jälkeenhän en tosiaan ole käynyt, ihan siitä syystä etten ole uskaltanut. Olen pelännyt liikaa sitä, että numeron näkeminen saa minut aloittamaan laihduttamisen uudelleen. Viime torstaina kuitenkin sängystä noustuani kävin vaa'alla hetken mielijohteesta, sen enempää miettimättä, ja se aiheutti minulle erittäin sekavan mielentilan. Paino oli noussut viitisen kiloa siitä, mitä se edellisen kerran tammikuussa näytti. Toki olen tiedostanut, että painoni on noussut alkuvuodesta mutta luulin sen silti olevan vähemmän. Sain aiheutettua itselleni aivan hirveän paniikkikohtauksen, itkusta ja tärinästä ei meinannut tulla loppua lainkaan. Olen edelleenkin melkoisen järkyttynyt tuosta lukemasta varsinkin, kun en ole ennemmin painanut tuon verran.
Soitin itkuisen paniikkipuhelun äidilleni, ja onneksi hän sai vähän rauhoitettua minua ja taottua järkeä päähäni. Ensinnäkin, tuo paino on täysin normaali minun pituudelleni, mitä sitten jos en ole ennen painanut niin "paljoa"? Viimeksi kun olen ollut terve ja normaalipainoinen, olin vielä lapsi. En kai enää voi sellaisessa lukemassa pysyä, aikuisena naisena? Lisäksi, kuten edellisessä postauksessa kerroin, käyn salilla. Painohan nousee, kun lihasmassa alkaa kasvaa, eikö olisi ennemminkin huolestuttavaa jos paino näyttäisi edelleen samaa mitä alkuvuodesta kun en treenannut?
Onneksi pahin järkytys on kuitenkin jo lieventynyt tuon päivän jälkeen, oikeasti, ihan sama mitä painan. Kunhan olen terve. 

Se mikä kuitenkin tuottaa paljon paljon enemmän päänvaivaa on vartaloni hyväksyminen tällaisena mitä se on, kun se ei enää olekaan sellainen mihin on tottunut. Kehonkuvani on edelleen hirveän vääristynyt, välillä näen peilistä jo hieman pullean, välillä ihan hyväkroppaisen naisen. Viime aikoina enimmäkseen tuota ensimmäistä. Minusta tuntuu, että olen yhtäkkiä kasvanut joka kohdasta jotenkin paljon isommaksi, ja vaatteiden sovittaminen tuo päänvaivaa sillä en enää tiedä omaa kokoani. Tuntuu kuin olisin vieraassa kehossa, jokainen osa vartalostani on jotenkin kamalan vieras. 
Pari viikkoa sitten etsin kolmena eri päivänä farkkuja, sillä tuntui ettei yksikään niistä kymmenistä pareista mitä sovitin ollut kropalleni hyviä.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet mulle ihan mielettömän rankkoja, ja en voi sanoa etteivätkö nämä olisi vaikuttaneet syömisiini, taikka saaneet ajattelemaan laihduttamista. Olen miettinyt erilaisia dieettejä mitä aloittaisin, paljonko voisin laihtua, mitä en saa enää syödä, ja loppujen lopuksi tullut siihen tulokseen, että ei enää. Mä en hemmetti enää käänny takaisin. En halua enää lopettaa syömistä, rakastan sitä ja sen tuomaa hyvää oloa aivan liikaa. En halua luopua liikunnasta siksi etten jaksa kun en syö. En halua miettiä jokaikinen päivä, miten selvitä mahdollisimman pienillä ruokamäärillä. En voi jokainen kerta kun vartaloni alkaa näyttää naiselliselta, kääntyä takaisin ja pudottaa painoa. En, jos haluan olla onnellinen ja terve, niin se vain on.
Ehkä täytyy vain antaa ajan kulua, antaa itselle ja parantumiselle aikaa. Haluan uskoa, että jonain päivänä hyväksyn vartaloni.