Silloinko, kun lenkille ei voi lähteä jos sykemittari ei ole mukana mittaamassa kulutusta?
Silloinko, kun joka päivä on urheiltava jotenkin, edes kävellä?
Silloinko, kun nivelet ja lihakset särkevät niin, että voisin itkeä?
Älkää käsittäkö väärin, mä en ole tipahtanut laihdutusmaailmaan, mä olen hurahtanut liikkumiseen jokaisella solullani. On ihanaa, kun tuntuu, että jaksaa. On ihanaa jaksaa nostaa isompia painoja, liikkua monta tuntia putkeen, juosta aina hieman pidempään. Se tuntuu hirveän hyvältä.
Mutta raja liikunnan ilon ja pakkoliikunnan välillä on niin hiuksenhieno, että sitä on vaikea erottaa.
Yhdestä riippuvuudesta toiseen.
Tuntuu, että en pysty enää hidastamaan tahtia, koska olen niin innoissani jaksamisestani ja pystymisestäni.
En ole varma, tunnistanko kehoni merkkejä, miloin se käskee minun levätä.
Tiedän ajatusmaailmani olevan edelleen sairas, koska syvällä mielessäni tiedän ajattelevani, että liikunnalla ansaitsen ruokani. Mun on hirvittävän vaikeaa syödä kunnolla, jos en ole urheillut.
Päässäni vallitsevaan myllerrykseen liittyy yksi asia lisää;
Liikunko liikaa? Liian vähän? Tarpeeksi? Mikä on tarpeeksi?
