kuka mä olen?

Miksi itsensä hyväksyminen on niin vaikeaa? Miksi en voi olla onnellinen, tyytyväinen siihen miten paljon olen saavuttanut? Tuntuu kuin olisin hukannut itseni. Olen hukannut identiteettini, oman kehoni, kaiken mitä olen jo vuosia luullut olevani.


Sairastaminen vei multa oman persoonani niin pitkäksi aikaa pois, että tunnen olevani aivan hukassa. Välillä tunnen iloa, suurta ylpeyttä itsestäni siitä että olen päässyt näin pitkälle. Olen ihan itse päättänyt, että nyt riittää ja alkanut nostaa painoani, syömään. Olen uskomattoman onnellinen niistä palautteista, jotka kertovat fyysisen kuntoni korjaantuneen. Veriarvoni ovat kunnossa, painoni on normaali ja elimistöni on kunnossa. Syön vapaammin kuin vuosiin, herkuttelen silloin kun siltä tuntuu, välillä päivittäin, ja se pelottaa. Se pelottaa niin paljon, että asian tarkempi ajattelu saa henkeni salpaantumaan. Miksi mä syön, miksi syön herkkuja, miksi en edes halua kieltäytyä ruoasta? Toisin sanoen, missä on niin monet vuodet identiteettini määrittänyt kontrolli?

Leikittelen ajatuksella laihduttamisesta, kontrollin tunteesta ja välillä halu palata vanhaan on sietämättömän suuri. Mutta en mä enää pystyisi siihen, ja mikä tärkeintä en halua. Fyysinen kuntoutuminen ja kaikki sen mukana tulleet asiat merkitsevät niin paljon enemmän, kuin laihuus. Tiedän, etten todellakaan ole ylipainoinen, mutta mietin päässäni että mieluummin olen läski ja hyvinvoiva sekä sosiaalinen kuin luuranko ja lohduton ja masentunut.

Tunnen välillä, että syömällä olen pilannut kehoni ja itseni. En edes jaksa enää miettiä kahdesti, syönkö suklaata vai en, koska olen jo "luovuttanut, hävinnyt ja lihava". Vihaan sitä, että tunnen näin. Vihaan sitä, etten tunnista itseäni enkä tiedä miten löytää minuuteni.

Tiedän, ettei laihduttaminen ole enää ratkaisu. Se ei tuonut koskaan mitään hyvää, ei koskaan. Olen myöskin aivan varma siitä, että jos valitsisin sen taas, tällä kertaa se veisi minut arkkuun. Olen kulkenut sen tien jo aivan liian monta kertaa. Seitsemän vuotta. Bulimiasta anoreksiaan, lähelle kuolemaa, kaksi askelta eteen ja kolme taakse. Olen saanut niin monta uutta mahdollisuutta elämään, ja tiedän, ettei niitä enää minulle anneta jos päätän taas tuhota kaiken. Miten voin löytää itseni näin pitkän ajan jälkeen? Tahtoisin vai nämä ajatukset pois itsestäni.

Olen niin epävarma kehoni suhteen, että häpeän silmät päästäni aina kun joku katsoo minuun. Välillä, valitettavan usein, lintsaan koulusta koska häpeän itseäni ja omaa kehoani niin paljon. En tahdo että kukaan katsoo muhun, puhuu mulle. En halua itse puhua, sillä luulen olevani lihavan lisäksi tyhmä ja ruma. Miten jaksan jatkaa? Olen niin väsynyt, niin väsynyt. Väsynyt taistelemaan, väsynyt näihin ajatuksiin ja päässäni vallitsevaan kaaokseen. Minä, joka rakastan kesää, olen aivan kauhuissani jo pelkästä kevään alkamisesta, lyhyeen nahkatakkiin pukeutumisesta. Mun reidet näkyy. Talvella voin käyttää isoa toppatakkiani ja hukkua siihen. Entä kesäpukeutuminen? Olen valtavan ahdistunut, tiedän miettiväni liikaa. En mennyt viime kesänä rannalle, koska häpesin kun olin luuranko. Tänä kesänä en voisi kuvitellakaan meneväni rannalle, koska olen "lihava".

Jos joku sai jotain tolkkua tästä ajatusoksennuksesta, otan enemmän kuin mieluusti kommentteja ja neuvoja vastaan. Olenko mä tulossa hulluksi, vai selviääkö pääni ajan myötä?