järkytyksiä

Viime päivinä on tapahtunut hirveästi monenlaista. Olen ollut surullinen, äärimmäisen ahdistunut, mutta samalla myös onnellinen ja iloinen sekä nauttinut kesästä ja elämästä.

Eniten ahdistusta on tuottanut kesän alkamisessa mikäs muukaan kuin vaatteet. Ensinnäkin, suurin osa vanhoista sortseistani ei mene päälleni, mikä on todella hyvä. Enemmän olisin huolissani jos mahtuisin niihin. En tiedä oikeaa kokoani, rahatilanne on ollut liian heikko uusien kesävaatteiden hankkimiseen, sekä olen mielessäni tehnyt valtavaa työtä sen eteen kehtaanko ikinä enää laittaa sortseja jalkaani.
Kun viimein aloin olemaan valmis, edes hieman, hyväksymään kokoni ja varsinkin reiteni, huomasin jotain lisää mieltäni järkyttävää. Selluliittia. Minulla on sitä nyt jaloissani enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä tiedä miten hyväksyä asia. Ahdistuinko? KYLLÄ. Itkinkö kohtaloani? Kyllä. Haluaisinko ne pois millä keinolla hyvänsä? Kyllä. Haluaisinko palata vanhoihin tapoihin, jotta voisin taas sietää jalkojani? Kyllä. EN. Se mitä tässä vaiheessa ymmärrän, on se, että nämä ovat juuri niitä vastoinkäymisiä ja säikähdyksiä, joissa on  valittava jatkanko eteenpäin vai käännynkö taas kerran takaisin. Ja mä en helvetti soikoon käänny takaisin. Ajatellaanpa järkevästi. Kun olen vuosikausia näännyttänyt itseäni nälkään mitä erilaisimmilla dieeteillä, ja aina painon noustessa vähentänyt jälleen syömistä, olen saanut aineenvaihduntani enemmän kuin jumiin ja sekaisin. Kun sitten aloin paranemaan, vihdoinkin tosissani, ja aloin syömään, paino nousi nopeasti. Tottakai. Kehoni on vuosia nähnyt nälkää, ja yhtäkkiä annan sille ravintoa. Tietenkin se varastoi myös rasvakudosta, seuraavaa nälkäkuuria varten. Vaikka olen luullut huijaavani kehoani ja sen tarpeita olemalla syömättä, fakta on se ettei ihmiskehoa voi huijata. Se on fiksu. Se tajuaa, että jos et anna sille pitkiin aikoihin polttoainetta, kun sitä seuraavan kerran jostain tulee, se varastoidaan. Ihan vain sellaisen pikkujutun kannalta, että pysyisi hengissä. Okei, painoni nousi nopeasti, ja samalla rasvakudoksen määrä lisääntyi, so what. Get over it.
Vaikka nykyään syön kuinka puhtaasti, riittävästi, terveellisesti ja harrastan liikuntaa, en voi olettaa että vuosien vauriot kuitataan noin vaan. Olen työstänyt asiaa mielessäni, ja yrittänyt päästä sen yli. Luotan siihen, että pikkuhiljaa vauriot korjaantuvat ja kehoni alkaa taas toimia normaalisti.

Näiden asioiden oivaltaminen ahdistuksen jälkeen on tuonut viimepäiviini iloa, ja tunnetta siitä että vihdoin olen tarpeeksi vahva menemään eteenpäin. Mähän menen, vaikka siihen menisi ikuisuus ja viimeisetkin voimani, mä en enää luovuta. Mä en enää aio laskea hysteerisesti päivästä toiseen 500 kaloriani, puputtaa porkkanoita ja punnita grammoja vaan sen takia että hui kamala mulle on tullut selluliittia. Älkää tekään lannistuko. Nauttikaa kesästä, älkää murehtiko, elämässä ja maailmassa on niin paljon muutakin kuin meidän omat napamme ja syömishäiriömme!

liian pienet farkut

Olen huomannut, että kirjoittelen aika harvakseltaan nykyään. En kuitenkaan pidä sitä huonona, ehkä se tarkoittaa vaan sitä, että elämässäni alkaa olla muutakin kuin syömishäiriö?
Toisaalta koen myös, että minulla ei ole enää aiheesta niin paljon sanottavaa, tuntuu kuin olisin jo sanonut lähes kaiken mitä tarvitsee. Kuitenkaan en halua lopettaa kirjoittamista, en ihan vielä, sillä koen blogin olevan minulle pelastus niinä hetkinä kun en tiedä kenelle puhua. Teidän lukijoiden kommentit ja ihmiset joihin olen tätä kautta tutustunut, ovat parasta mitä tästä saan. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Tänään mulle tapahtui jotain kummallista.
Aamulla ennen töihin lähtöä mietiskelin, mitä pukea päälle, pyörin peilin edessä, ja ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin ajattelin näyttäväni oikeastaan aika kivalta. Mulla on peppu ja reidet, mutta ensimmäistä kertaa ne eivät olleet mulle itselleni merkki lihavuudesta ja epäonnistumisesta.

Hetken mielijohteesta päädyin kaivamaan esiin parit farkut, jotka eivät olleet menneet kirpparilla kaupaksi. Vein aiemmin keväällä kaikki sh-aikaiset vaatteeni kirpputorille myytäväksi ihan sen takia, etten enää koskaan tuntisi houkutusta palata pienempiin vaatekokoihin. Mä oikeasti kuvittelin mahtuvani niihin, sillä nämä kyseiset farkut eivät olleet lastenosastolta ja olivat jo vuosien käytössä venähtäneetkin.
Ei puhettakaan, kummatkaan eivät menneet reisistä ylöspäin.
Ensiksi ahdisti, sitten nauratti, ja lopulta päädyin vetämään uudet mustat farkkuni jalkaan ja ajattelevani; ei kiinnosta. Okei, mitä sitten jos en mahdu henkkamaukan 34 kokoon? Mitä sitten?
Mä treenaan ja syön hyvin, miksi mun pitäisi mahduttaa perseeni pikkuisiin farkkuihin jos sen ei ole tarkoitus niihin mahtua. Ketä ylipäätään kiinnostaa minkä kokoiset farkut minulla on? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen, jos en mahdu saman kokoisiin vaatteisiin kuin neljätoistavuotiaana? Ei, ei se tee.

Olen vuosikausia, jopa "parempina" aikoina kiduttanut itseäni, että varmasti mahdun tiettyyn kokoon, jonka olen itselleni asettanut hyväksi. En ole antanut itseni pysyä biologisessa painossani vain sen takia, että kuvittelin olevani parempi jos mahdun kokoon kolmekymmentäneljä. Mielellään kaksi. Sitten sekin jäi isoksi, senkä tiennyt enää mitä tavoitella.

Välillä vihaan mun reisiä, peppua, koko vartaloani ja sätin itseäni siitä, miksi olen päästänyt itseni tällaiseksi. Loppujen lopuksi olen hemmetin tyytyväinen. Oli mun vaatteet mitä kokoa tahansa, ne ei määritä sitä kuka mä olen, mitä mä osaan ja mihin mä pystyn. Okei, mulla on "paksut" reidet, mut hemmetti soikoon, niissä on lihasta, ne on kantaneet mua 24 vuotta, ne on kestäneet läpi kaiken sen paskan ja rääkin, kun mä vain halusin ne pienemmäksi. Mutta siitä huolimatta ne toimii edelleen, ne kantaa mua kun mä juoksen, kävelen, treenaan. En ole saanut pysyviä vammoja aikaiseksi. Mulla on ennen kaikkea jalat, joilla pääsen kävelemään.
Kaikilla meillä ei ole siihen mahdollisuutta.

Vaikka en mahdukaan vanhoihin farkkuihin, olen onnellisempi kuin vuosiin. Syön hyvin, terveellisesti. Jaksan treenata, jaksan puhua, jaksan nauraa. Olen välillä itsekin järkyttynyt omasta naurustani, siitä kovaäänisestä kiljahduksesta koska olen kuullut sen viimeksi 16-vuotiaana. Järkyttynyt ja samalla oivaltanut; hei, tuo olen minä. Se antaa mulle voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta ahdistuksesta huolimatta.

hiilarihuijaus

Huijasin tänään itseäni lounaalla.
Mutta ei, en siten miten luulette!

Olen vuosikaudet enemmän tai vähemmän pelännyt hiilareita, oikeastaan paljon enemmän kuin rasvaa. Pikkuhiljaa ruokavaliostani ovat karisseet perunat, pastat, makaronit, riisit; lähestulkoon kaikki vilja ruisleipää lukuunottamatta. Osasyynä näiden ruoka-aineiden karsimiseen on ollut se, etten pidä niistä. Mielestäni ne eivät maistu lähes miltään ja pidän koostumustakin vähän ällöttävänä (tiedän, saattaa kuulostaa oudolta :D) Riisi, makaroni ja pasta lisäksi turvottavat vatsaani valtavasti, eikä olokaan ole syönnin jälkeen mukava.
Mutta vaikka olenkin "karppiruokavaliotani" selitellyt näillä syillä, se suurin syy on kuitenkin ollut pelko. Olen vuosia pelännyt täysinäisyyden tunnetta, ja kun vilja tämän saa aikaan, on niiden syöminen ollut ehdoton ei.

Vielä tähänkään päivään saakka en ole uskaltanut pelkoani kohdata, lukuunottamatta satunnaisia uusien perunoiden syöntiä kesäisin. Uskomattoman typerää, tiedän, mutta vaikka olen näinkin pitkällä toipumisessani, en ole aterioihini lisännyt viljatuotteita. Jos olen syönyt kanaa, lisäkkeenä on ollut kasviksia tai salaatti, ja sama linja on jatkunut päivästä toiseen. Jos koululounaalla on ollut pastavuokaa tai vastaavaa, en ole syönyt sitä. En edes ole voinut ostaa lounaaksi lohisalaattia, jossa on riisiä mukana.

Viime kertainen ravitsemusterapeutilla käynti sai mieleeni kytemään ajatuksen; entä jos sittenkin alkaisin totutella viljojen syöntiin? Myönnän, että ajatus on ollut päässäni jo pitkään, mutta en sen eteen ole toiminut ennen kuin nyt. Kerroin tuolloin ravitsemusterapeutilleni, joka ruokavaliota moitti suuresti siihenkin nähden, miten paljon liikun, etten pidä kyseisistä ruoka-aineista. Hän kuitenkin sanoi, että miksen kokeilisi jotain vastaavaa tuotetta sen tavallisen riisin tai makaronin sijaan, tuotteita kun on niin montaa lajia!

Löysinkin kaupasta tuon jälkeen Ohrahelmiä. Hävettää myöntää, mutta paketti on notkunut keittiön pöydällä avaamattomana lähes kaksi kuukautta..
Tänään avasin paketin, laitoin kattilaan annoksen kiehumaan, valmistin tonnikalasalaatin, ja helmien keittämisen jälkeen sekoitin ne salaatin joukkoon. Koin tällaisen itseni huijauksen helpommaksi, sillä olen melko varma, että jos olisin ohrahelmet lisännyt lautasen sivulle annokseeni, en niitä olisi syönyt. Sydän pamppaillen ja mieli ristiriitaisia ajatuksia täynnä söin ison, ruokaisan salaattini viimeistä pisaraa myöten. Täytyy myöntää että hyvää oli, vatsa tuli enemmän täyteen kuin pelkillä rehuilla, ja mikä parasta, EI AHDISTA!

Kun olen ottanut ensimmäisen askeleen, uskon että tästä on erittäin hyvä jatkaa matkaa monipuolisempaan ravinnon saantiin, vaikka sitten aluksi sekoittamalla hiilarilisäke ruoan sekaan, niin etten voi sitä nyppiä joukosta pois. Täytyy myöntää, että kävi kyllä mielessä, mutta itseni tsemppaamisella en niin tehnyt.
Olen ylpeä itsestäni.

normaali

Normaali.

Vielä vuosi sitten vihasin tuota sanaa, kaikkea mitä se tarkoittaa. Varsinkin sitä, mitä normaalipaino tarkoittaa. Vannoin, etten ikinä päästä itseäni siihen painoon, joka minulle määriteltiin normaaliksi, etten ikinä koskaan milloinkaan tulisi sitä hyväksymään. 

Mä vannoin, että jos joskus painasin sen tietyn verran tai sen yli, tekisin itselleni jotain todella pahaa. Normaali tyttö, normaalipainoinen, normaali, normaali, normaali... 

Näin painajaisia, pelkäsin kuollakseni; pelkäsin kunnollisen syömisen aloittamista, pelkäsin sitä jos minusta tuleekin normaali.

Kuinka paljon onkaan muuttunut. 

Nyt olen normaalipainoinen. Jokaikinen veriarvoni on normaalilukemassa. Röntgenkuvissa ei näy mitään poikkeavaa, ne ovat normaalit. Syön suht terveellisesti ja normaalisti.

Ja musta tuntuu paremmalta, miltä on vuosiin tuntunut.

Normaali tarkoitti minulle sanana niin vääriä asioita, tavallisuutta, huomaamattomuutta, epäonnistumista. Olen edelleen sitä mieltä, että sana on hirveä, mutta se mitä se tarkoittaa terveydestä puhuttaessa, on ihanteellinen. Jos paino on normaali, se on ihanteellisissa lukemissa. Jos veriarvot ovat normaalit, ovat ne ihanteelliset. Jos syöt normaalisti, syöt hyvin, terveellisesti, ehkä jopa ihanteellisesti. Olen lakannut pelkäämästä, että jos en ole laiha tai tietyn painoinen, en riitä. Tai sitä, jos olenkin fyysisesti terve, kukaan ei välitä.

Vuosikausia itsetuntoni on rakentunut sen ympärille, mitä painan. Havahduin vaatekaappiani siivotessa siihen, etten koko aikuisikäni aikana ole antanut painoni olla siinä, missä sen on hyvä olla. Olen laihduttanut jatkuvasti mitä sairaimmilla keinoilla, enemmän tai vähemmän. Keskittynyt siihen, että kunhan reiteni eivät vaan osu yhteen, kaikki on hyvin.

Olen elänyt omassa pienessä täydellisyyden tavoittelun kuplassa, jossa ainut tavoite on ollut päästä pois normaalista ja olla laiha. Typerää. Itsekeskeistä.

En voi uskoa, että olen nyt tässä. Mä luulin että kuolen tähän. Luulin, etten milloinkaan voi alkaa syödä normaalisti, etten milloinkaan tule hyväksymään omaa vartalonmuotoani.

En voi sanoa, että olisin siihen tyytyväinen, mutta hyväksyn sen. 

Olen ymmärtänyt, miten kaikki ihmisessä kytkeytyy toisiinsa, miten teot vaikuttavat siihen miten kroppa toimii. Olen ymmärtänyt, että ihminen koostuu pelkästään saamistaan ravintoaineista. Miten ilman niitä voi toimia? Ei mitenkään, jos ei saa ravintoa, päätyy ennenaikaiseen hautaan. 

Olen viimeinkin ymmärtänyt etsineeni onnea väärästä paikasta, laihuudesta. Se, etten ole alipainoinen, ei vie minulta mitään pois. Olen hyvä näin.

Tiedän tien parantumiseen olevan pitkä ja kivinen, mutta olen jo pitkällä kun olen ottanut ensimmäiset askeleet.

Ja se, että olen fyysisesti (ja toivottavasti joskus henkisestikin) terve ja normaali, ei tarkoita sitä, että minä olisin normaali. Jokainen on erityinen ja omalaatuinen juuri sellaisena kuin on.

i'm back

Olen pitänyt pientä taukoa blogin kirjoittamisesta, ja oikeastaan koko blogimaailmasta. Tauko ei ollut mitenkään suunniteltu, minusta vain tuntui, että haluan pitää pienen breikin ja unohtaa koko tämän maailman. Tavallaan myös hetkeksi unohtaa koko sairauden.

Ja ihan oikeasti, tämä on tehnyt niin hyvää! Tätä tuntuu kummalliselta sanoa, mutta olen oikeasti välillä ajatellut, että mikä anoreksia. On ollut hetkiä, jolloin en edes muista sitä. Se on upeaa.

Kävin muutama viikko sitten viikonloppureissulla Kööpenhaminassa, ja matka ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Ja niinkuin tiedätte, matkustaminenhan on syömishäiriöiselle yksi suurimmista stressinaiheista, mitä mä siellä syön, en voi syödä mitään, entä jos on pakko?! 
Voin ylpeänä kertoa etten stressannut enkä pelännyt sitten pätkääkään, en ennen matkaa enkä sen aikana. Ja oikeastaan päivän ainut hetki, jolloin sairaus pääsi muistuttamaan olemassaolostaan oli iltaisin nukkumaan mennessä; mitä kaikkea ja paljonko olenkaan syönyt tänään.
Tuntuu kuin tuo reissu olisi vienyt parantumistani eteenpäin ihan valtavin harppauksin.

Kuitenkin huomaan olevani edelleen sekaisin ja hämilläni, tietyissä asioissa toimintatapani ovat edelleen melko sairaita ja typeriä. Kompensointi on edelleen vahvaa; jos herkuttelen on se seuraavana päivänä korvattava järjettömällä määrällä liikuntaa. Liikuntaa jo muutenkin tulee viikoittain niin paljon, etten oikein missään välissä ehdi palautua ja sen huomaa lihasten jäykkyydestä ja kolotuksesta. Välillä olen ollut melkoisessa kompensointi-kierteessä; herkuttelen illalla reippaasti, seuraavana aamuna liikun kuin hullu ja syön vähän, kunnes taas illalla olen niin nälkäinen, että herkuttelen jälleen suuria määriä.
Kuitenkin pidän hyvänä asiana, että tiedostan itse toimivani typerästi ja olen valmis ja halukas muuttamaan tätäkin. Olenkin nyt asettanut itselleni tietyn määrän liikuntaa viikossa, palautumispäivät mukaanlukien, ja lisää ruokaa päiviin. Tiedän, että kun lisään energiamäärää aamupalasta päivälliseen asti, ei illalla välttämättä tee mieli syödä kaikkea mitä eteen tulee. Ja vaikka tekisikin, so what. En saa rääkätä itseäni henkihieveriin siltikään seuraavana päivänä.
Välillä olen herkutteluistani johtuen pelännyt kuollakseni sitä, että syön itseni lihavaksi, oikeasti ylipainoiseksi. Olen pelännyt mutta samalla syönyt, kaikkea sitä mitä olen itseltäni kieltänyt, enkä edes ole halunnut vastustaa ruokahimojani. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ehkä tämä syömisvimma on täysin luonnollista pitkän kieltäytymisjakson jälkeen, ja että kroppa kyllä tasoittaa tilanteen kun se on saanut tarpeekseen.

Tuntuu kuin silmäni olisivat vihdoin avautuneet, mä haluan lopullisesti eroon tästä sairaudesta. En kaipaa enkä tarvitse tätä elämääni. Sairaus sai minut uskomaan, että olen tyhmä ja ruma, eikä musta ole mihinkään ilman sitä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että mustahan on vaikka mihin!
Syömishäiriö on maailman typerin ja itsekkäin sairaus, enkä aio enää koskaan upota siihen. Suoraan sanottuna vituttaa, kun ajattelen kuinka monta vuotta se on elämästäni typerillä tempuillaan vienyt.

Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, missä tilanteessa olen nyt, en olisi uskonut. Vuosi sitten olin varma, etten koskaan parane, etten halua olla muuta kuin laiha.
Haluan sanoa teille, että vaikka välillä tuntuu aivan liian synkältä ja toivottomalta, koskaan ei saa luovuttaa. Ja jos antaa itselleen luvan, on oikeasti mahdollisuus parantua.

Ja uskon, että sitten sulla on mahdollisuus ihan mihin vaan, vahvempana ja voimakkaampana.

oivalluksia

Kävin tänään aamulla tapaamassa ravitsemusterapeuttiani.

Ensinnäkin tahdon sanoa teille suuren kiitoksen. Teidän rohkaisustanne johtuen varasin ajan useiden kuukausien jälkeen.
Olen viimeksi käynyt hänen luonaan viime syksyn alussa, jolloin olin vasta alkanut totutella syömään.

Aamu oli hirveän kaunis, aurinko paistoi jo kahdeksalta. Kävelin kohti Taysia, suurta rakennusta joka kohosi eteeni, rakennusta jossa olen niin usein joutunut käymään. Mut valtasi niin suuri oivalluksien tunne, että kyyneleet kihosivat silmiini; mä en enää koskaan joudu tuonne tämän sairauden takia. En edes jaksa muistaa kuinka monesti olen joutunut tuon helvetillisen rakennuksen sisälle tahtomattani, aiheuttamalla itse itselleni niin paljon pahaa, etten tuota hoitoa osannut edes mitenkään arvostaa.
Miten mä olen voinut tehdä itselleni niin?
Miten mä en ymmärtänyt sitä itse, miten en ymmärtänyt yhtään mitään?

Koen niin suurta vihaa koko sairautta kohtaan, miten mä olen voinut sallia sen viedä mut kokonaan? Välillä olen niin uskomattoman vihainen, että haluaisin paiskoa tavaroita, huutaa ja riehua. Miksi olen tuhlannut elämästäni niin paljon!

Onneksi sain hoitoa, olen siitä hyvin kiitollinen. Moni ei välttämättä pääse hoitoon lainkaan vaikka kipeästi sitä tarvitsisi.

Mua itkettää, ei surusta vaan ilosta. Mä olen niin onnellinen, että saan olla tässä. Mä olen niin onnellinen siitä, että mulla on perhe ja ystäviä. Mä olen niin onnellinen, että pystyn nauttimaan pienistä asioista; siitä kun aurinko paistaa ja sulattaa lumia, aamulenkillä kuulen lintujen laulua, siitä, kun ymmärrän etten enää halua palata anoreksiaan. En koskaan.
Vaikka en olekaan parantunut, vaikka olen heiveröinen ja etsin itseäni ja identiteettiäni sairauden jälkeen, mä tiedän, etten enää palaa siihen synkkyyteen.
En halua palata kylmyyteen ja syömättömyyteen, siihen kun järki ei juokse muualla kuin siinä minkä hedelmän saan syödä seuraavaksi.

Mä en enää vihaa ruokaa. Mä rakastan sitä. Ruoka on hyvää ja ihanaa. Rakastan sitä kun olen antanut itseni luvan syödä, luvan syödä hyviä ruokia jotka ravitsevat kehoani.
Kyllä mä vielä pelkään syömistä, tiettyjä ruoka-aineita aivan hirveästi, mutta näin onnellinen hyvästä ruoasta en ole ollut sitten... no, ammattikoulun alkuaikojen. Seitsemän vuotta sitten.
Vaikka välillä haparoin ja putoankin, silti saan pidettyä kiinni siitä ohuesta langasta jolla olen takertunut elämään. Ja mä tiedän, ettei se lanka enää katkea. Kun on kerran maistanut mitä elämä oikeasti on, ei enää ole paluuta. Ja hyvä niin.

liikunnan riemua?

Milloin liikunnasta tulee pakkoliikuntaa?
Silloinko, kun lenkille ei voi lähteä jos sykemittari ei ole mukana mittaamassa kulutusta?
Silloinko, kun joka päivä on urheiltava jotenkin, edes kävellä?
Silloinko, kun nivelet ja lihakset särkevät niin, että voisin itkeä?

Älkää käsittäkö väärin, mä en ole tipahtanut laihdutusmaailmaan, mä olen hurahtanut liikkumiseen jokaisella solullani. On ihanaa, kun tuntuu, että jaksaa. On ihanaa jaksaa nostaa isompia painoja, liikkua monta tuntia putkeen, juosta aina hieman pidempään. Se tuntuu hirveän hyvältä.
Mutta raja liikunnan ilon ja pakkoliikunnan välillä on niin hiuksenhieno, että sitä on vaikea erottaa.

Yhdestä riippuvuudesta toiseen.

Tuntuu, että en pysty enää hidastamaan tahtia, koska olen niin innoissani jaksamisestani ja pystymisestäni.
En ole varma, tunnistanko kehoni merkkejä, miloin se käskee minun levätä.

Tiedän ajatusmaailmani olevan edelleen sairas, koska syvällä mielessäni tiedän ajattelevani, että liikunnalla ansaitsen ruokani. Mun on hirvittävän vaikeaa syödä kunnolla, jos en ole urheillut.

Päässäni vallitsevaan myllerrykseen liittyy yksi asia lisää;

Liikunko liikaa? Liian vähän? Tarpeeksi? Mikä on tarpeeksi?