the end

Pitkään harkittuani olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohi.
Aloitin bloggaamisen joulukuussa 2011 edellisessä blogissani, joka oli täynnä ahdistusta, laihdutusta, kaloreita, itseinhoa ja -vihaa. Tuolloin sairauteni oli jokin aika sitten muuttanut muotoaan bulimiasta anoreksiaksi, ja olin sekaisin ja hämmentynyt muuttuneen sairaan ajattelun ja käyttäytymisen kanssa.
Jos parantumiseni alkamiselle on määriteltävä jokin ajankohta, se ajoittuu tämän blogin alkuajoille, loppuvuoteen 2012.
Olen kirjoittanut avoimesti tuntemuksiani tänne kuin päiväkirjaan, ja teidän lukijoiden kannustukset ja kommentit ovat auttaneet enemmän kuin voitte uskoa. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teille jokaiselle.

Elämässäni ei ole enää tilaa syömishäiriölle. Sen missään muodossa.

Kalenterini ja päiväni täyttävät työ, koulu, harrastukset, ystävät ja hyvä ruoka. Ruokailut eivät ole enää minulle täydellistä hetkeä ja ajoitusta vaativa rituaali. Kiireisinä päivinä syön kirjaimellisesti elääkseni, pitääkseni elimistöni toiminnassa ja jaksaakseni. Aikaisemmin tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään, olisin jättänyt syömättä mikäli aikaa ei olisi ollut ruokailun täydelliseen suorittamiseen.
Toisaalta ruoasta on tullut minulle valtava nautinto. Päivän parhaimpiin hetkiin kuuluu erityinen, tavallisesta poikkeava lounas tai välipala. Juuri viime viikolla töissä nappasin päiväkahvin kaveriksi käteeni valtavan munkin, ja sitä mussuttaessani tajusin tulleeni valtavan pitkälle.

Toisaalta musta tuntuu hullulta, utopistiselta. Sairastuin vuonna 2006 ja paranemiseni alkoi suunnilleen vuosi sitten.Voiko olla totta, tai edes mahdollista, että niin pitkän sairastamisen jälkeen olen parantunut niin lyhyessä ajassa? Olenko parantunut? Tarvitseeko minun pelätä vielä jotain valtavaa takapakkia?
Totuus on se, ettei tarvitse. Mä olen mennyt jo kauan aikaa sitten sen rajan yli, joka erottaa sairaan ja terveen, josta on vielä vaara kääntyä takaisin. Rakastan elämää, ja kyllä, itseäni niin etten suoraan sanoen enää antaisi sairauden vallata ajatuksiani. Ja vaikka niin kävisi, en antaisi itseni toimia sen käskyjen mukaan.
Toisaalta olen hyväksynyt sen, ettei elämää voi ennustaa. En voi jatkuvasti yrittää pitää elämäni jokaisen osa-alueen lankoja kasassa, kaikki ei ole minusta kiinni enkä voi millään vaikuttaa jokaiseen asiaan. Tiedän tämän olevan kuitenkin mulle luultavasti aina se heikko kohta, se johon elämän potkiessa päähän ajatukset harhailevat ja jonka saatan hetkellisesti kuvitella olevan ratkaisu mihin tahansa ahdistavaan asiaan.
En kuitenkaan pelkää. En enää.
Ja miten määritetään parantunut? Jos se tarkoittaa sitä, etteivät sairaat ajatukset milloinkaan edes käväise päässäni, en ole parantunut.
Jos se taas tarkoittaa sitä, että syömishäiriö ei määritä päiviäni, ei sanele tekemisiäni eikä syömisiäni, ei liikuntaani eikä ole mielessäni lainkaan muutamia poikkeuksia siellä täällä lukuunottamatta, niin olen parantunut. En tiedä missä ja milloin se on tapahtunut ja miten voi olla mahdollista, että toipumiseni on käynyt niin nopeasti, niin vain on käynyt.
Parantumiseni on ollut raskainta mitä olen kokenut. Minulle se oli paljon, paljon kovempaa kuin itse sairastaminen. Jossain vaiheessa luulin, etten enää selviä. Olin hyvin masentunut, niin hukassa ilman syömishäiriökäytöstä ja luurankovartaloani etten tiennyt enää onko parempi kuolla vai palata sairauteen tekemään hidasta itsemurhaa.
Tässä mä silti olen.
Haluaisin sanoa, että kun päättää parantua, se vain tapahtuu. Se ei kuitenkaan olisi totta. Vaikka jokainen meistä tarvitsee tukea ja apua selvitäkseen, suurin ja se tärkein päätös on lähdettävä itsestä. Se vie sut pitkälle. Muistuta itseäsi jokaisena huonona hetkenä, ahdistuksen keskellä; mä paranen. 
Ja muista syödä. Vaikka pääsi sanoisi sulle mitä.

Elämässä ei jaeta palkintoja sen mukaan, kuka pystyy kontrolloimaan itseään kaikista parhaiten. Toki voit elää elämäsi kontrolloiden jokaista tekoasi ja suupalaasi jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta kysy itseltäsi, tekeekö se?
Pelkäätkö, ettet voi koskaan hyväksyä itseäsi saatika rakastaa itseäsi jos et ole vähän hoikempi, pienempi, parempi, enemmän sitä ja vähemmän tuota.
Vakuutan, itseään voi oppia rakastamaan ja omasta kehostaan välittämään. Se ei ole helppoa eikä tule sormia napauttamalla, mutta jonain päivänä voit huomata pitäväsi itsestäsi.

Muistakaa, että olette arvokkaita ja ansaitsette terveyden. Välittäkää itsestänne ja olkaa kärsivällisiä, muutokset eivät tapahdu hetkessä.

Tämän romaanin myötä cupcakes, please hiljenee, kiitos teille jokaiselle ja voimia tulevaan.

Uusi vuosi

Jälleen kerran viimeisimmästä kirjoituksestani on kulunut kauan aikaa, mutta toivottavasti olette vielä siellä.

Syy siihen, miksen ole kirjoitellut on rehellisesti sanottuna ollut se, että mä olen elänyt.

Olen matkustanut, sekä kotimaassa että ulkomailla. Olen herkutellut, maistellut uusia ruokia, käynyt elokuvissa. Olen nähnyt ystäviä, tutustunut uusiin ihmisiin ja shoppaillut turhuuksia. Viettänyt aikaa perheen kanssa ja nauttinut joulusta sekä vuoden vaihtumisesta.

Mulla on niin paljon asiaa, etten tiedä mistä aloittaa.

Ajatusmaailmassani ja tavoissani toimia syömiseen liittyvien asioiden suhteen on tapahtunut niin suuri muutos, etten oikein itsekään sitä ymmärrä. En myöskään osaa paikallistaa, milloin tämä kaikki on tapahtunut, mutta tuntuu kuin jotain olisi loksahtanut päässäni paikoilleen.

Mun ei enää tarvitse ajatella ruokaa ja syömistä päivästä ja sekunnista toiseen. Mun ei tarvitse jokaisella aterialla pelätä tulenko liian täyteen, ja jos tulen, niin lihonko siitä. Mulla ei ole tarvetta kompensoida liikkumisella herkutteluillan jälkeen, eikä jokainen liikuntahetkeni ole jonkin kropan osuuden parantamista vaan yksinkertaisesti nauttimista liikkumisesta. 

Jotten antaisi täysin väärää kuvaa, täytyy mun sanoa, että syömishäiriö muistuttaa olemassaolostaan edelleen jollain tasolla. Nämä saattavat olla hetkellisiä kriisejä jonkin tietyn vaatteen suhteen, kun itken peilin edessä puoli tuntia. Hetken päästä olo on ohi, enkä muista ahdistustani enää. Tai päiviä, jolloin mikään ei onnistu ja kuvittelen sen olevan kokoni syytä. Tai tilanne tällä viikolla, ollessani ystävien kanssa ulkomailla kun ruokailuväli oli venähtänyt liian pitkäksi, muut halusivat mennä hamppareille kun itse sain itkupotkuraivarin kyseisestä ruoasta. Tällaiset tilanteet kuitenkin tulevat ja menevät, ei päivittäin eikä välttämättä enää edes viikoittain. 

Kirjoitin syksyllä, että oman kropan hyväksyminen ja siinä oleminen on vaikeaa, koska mikään ei toimi. Mulla oli kuukausikaupalla tukala ja turvonnut olo kropassani, mikään ruoka ei sulanut ja pelkkä oleminen oli vaikeaa. Kirjoitin, kuinka paha mun oli olla kun vartalo ei tunnu omalta eikä luontevalta ja kuinka olisin halunnut luovuttaa. Jatkoin kuitenkin normaalia, tasaista ja säännöllistä syömistä ahdistuksesta huolimatta.

Hetken aikaa sitten huomasin, että hei, mullahan on ihan hyvä olla. Olo ei ole enää tukkoinen päivästä toiseen, eikä turvotus ole niin pahaa. Saan jopa kengät jalkaan ilman tunnetta siitä, että verenkierto loppuu. 

Käyn toisinaan vaa'alla, mutta painoni ei ole enää tippunut eikä noussut. En myöskään koe tarvetta laskea sitä. Viime syksynä mun oli myös todella vaikeaa hyväksyä painoni, sillä se oli mielestäni noussut niin valtavan paljon, enkä koskaan aikaisemmin ollut painanut näin "paljon". Olen viimein ymmärtänyt sen, että sairastuessani olin vielä lapsi, teini-ikäinen. Vartaloni ei koskaan päässyt kasvamaan naiseksi, ei ennenkuin nyt. En voi kuvitella painavani saman verran kuin 16-vuotiaana, sillä olen aikuinen nainen nyt. Ja se on ihan ok. 

Viime kesä ja syksy olivat todella rankkaa aikaa. Vaikka olin somaattisesti terve, kävin jatkuvaa taistelua pääni sisällä siitä, palatako takaisin vai ei. En ole koskaan aikaisemmin ollut niin masentunut, kuin paranemisprosessin aikana. En ole koskaan aikaisemmin myöskään hävennyt ja vihannut vartaloani niin paljon kuin tuolloin. Mä olin varma etten voi elää näin, en tällaisena, enkä koskaan voi hyväksyä itseäni. Kidutin itseäni haukkumalla ruumistani enkä voinut olla katsomatta peiliin itkemättä. Mä luulin, että mun elämä loppuu siihen. Mä ajattelin, että nyt kun menetin sairauteni, ei mulla ole enää mitään. Ajattelin, etten mä ole mitään, koska en ole enää laiha. 

En oikeastaan tiedä miten selvisin tuosta vaiheesta alkamatta vähentää syömistä tai laihduttaa taas, mutta tässä mä olen. Kutakuinkin itseni hyväksyneenä. 

Se miksi kerron tämän on se, että haluan kertoa teille, jotka taistelette parantumisen kanssa, että se paha olo menee ohi. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta, masentuneelta ja tyhjältä, ennemmin tai myöhemmin olo helpottaa. 

Mun täytyi sairauden jälkeen rakentaa itseni ja koko identiteettini uudelleen, olin kadottanut sen vuosien aikana täysin. En usko, että olen ainoa. En myöskään sano olevani vielä valmis, täydellisen parantunut tai ehjä, mutta olen ehjempi kuin vuosiin. 

Ei ihmisen arvo tai onnellisuus ole kiinni siitä, minkä kokoinen on tai paljonko painaa. Myöskään kauneus ei tarkoita tiettyä painoa. Ne asiat, joita haluan muistella ja joista haluan olla vanhana onnellinen, eivät liity millään tavalla painoon tai laihduttamiseen. Jos mulla on jossain kohtaa rasvaa (niinkun ihmisellä kuuluu olla) ei tarkoita että olisin huono, epäonnistunut tai ällöttävä. Mulla on, ja sekin on ihan ok. Sen ansiosta että olen normaalikokoinen, jaksan tehdä niitä asioita joilla on oikeasti väliä. Matkustella, olla ystävien, rakkaiden ja perheen seurassa.

Mä haluaisin sanoa teistä jokaiselle erikseen, että älkää luovuttako. Että se kaikki ahdistus ja masennus, mikä jyrää alleen parantumisen edetessä, loppuu ja katoaa. 

Parempaa uutta vuotta teille jokaiselle. 

long time no see

Pitkä aika on taas kulunut viimeisestä kirjoituksestani. Olen aloittanut monta tekstiä, mutta jättänyt ne kesken. Kai musta on tuntunut, että ei ole mitään uutta kirjoitettavaa?

Näiden kahden kuukauden aikana on tapahtunut paljon, mutta samalla ei silti yhtään mitään. Kuitenkin koen olevani jälleen hieman vahvempi ja ehjempi kuin silloin, ja joka päivä korjaannun lisää.

Päiviini on mahtunut myös paljon tulevan miettimistä. Olen joutunut niinkin "keveiden" kysymysten eteen, kuin mitä haluan tehdä, onko tämä ala se mitä oikeasti haluan, missä haluan asua ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun opiskeluni loppuvat talvella. Mä olen vuosia ripustautunut sairauteeni, roikkunut siinä ja ajatellut ettei muulla ole väliä. Niin kauan kun mulla on tämä, ei tarvitse miettiä tulevaa. Koen tavallaan, että en edes tunne itseäni; sitä mikä on mun juttuni, mistä mä pidän, sillä olen antanut sairauden määrittää mielipiteeni jokaisesta asiasta.

Mun täytyy tunnustaa, että pelkäsin vähän syksyn alkamista. Joka ikinen vuosi olen päästänyt paranemisintoni kuolemaan tippuvien lehtien mukana ja antanut itseni romahtaa. Pelkäsin, että vanhat opitut mallit eivät katoa vaikka taistelisin niitä vastaan ja aiheuttaisivat sen, että romahdan jälleen. Voin kuitenkin suurella ylpeydellä sanoa, että näin ei ole käynyt tänä syksynä. Jokin on muuttunut. Mä olen muuttunut. 

Mikä sitten on erilailla? Vaikea kysymys, vaikea vastata. Ehkä mä olen erilainen. Olen päässyt sen vaiheen yli, missä luovuttamisen vaara on suuri. Sen, missä ahdistus tulevasta ja omasta kehosta on niin suuri, että suunnittelee hyppäävänsä junan alle. En sano, että olisin sinut oman kehoni kanssa. En todellakaan, sillä uskon että tie siihen on vielä pitkä. Kuitenkin koen saavuttaneeni jonkinlaisen rauhan, jonkin ymmärryksen siitä, että tällainen mun kuuluu olla. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja sen väsymyksen merkkejä. Olen miettinyt kaikkea sitä, mitä olenkaan keholleni tehnyt ja miten kovasti olen pistänyt sen kärsimään. Ymmärtänyt, että ei ole itsestäänselvyys, että mä edes olen tässä, ja oppinut arvostamaan oman kehoni kestävyyttä ja sitä miten se on suojellut itseään sairaalta toiminnaltani. Mua ei enää kiinnosta, paljonko painan. Syksyn mittaan painoni on noussut vielä parisen kiloa, kun olen alkanut oikeasti syödä sellaisen määrän ruokaa mitä liikkuva ihminen tarvitsee. Painoni on noussut yhteensä melkein kaksikymmentä kiloa, eikä se hetkauta mua yhtään. Vielä kesällä saatoin hautoa mielessäni pieniä toiveita laihtumisesta, mutta nyt voin rehellisesti sanoa etten ajattele niitä enää. Kehoni on edelleen kovin vaurioitunut ja ongelmia on niin hormonitoiminnassa kuin aineenvaihdunnassakin, mutta saan niihin apua ja olen hyväksynyt sen, että kehon toiminnan korjaantumiseen menee aikaa. Olen normaalipainoinen ja se riittää mulle.
Välillä ahdistus kehosta on melkoinen, mutta nämä päivät ovat enää niin harvassa, että sattuvat kohdalle suunnilleen kerran kahteen viikkoon.

Paranemispäätöksen jälkeen taisin rämpiä syvemmissä vesissä kuin koskaan aikaisemmin, ahdistus kehosta ja sairaudesta luopumisesta oli niin hirvittävää, etten ole eläessäni vastaavaa kokenut. Voin kuitenkin sanoa, että onneksi, onneksi jatkoin eteenpäin. En tuolloin sataprosenttisesti uskonut, että mä olisin tässä missä nyt olen.
Sieltä suosta voi ihan oikeasti nousta, kun uskoo itseensä. Vaikka ei uskoisikaan täysin, riittää, että uskoo vähän. Keep fighting. 

pelkoja ja selviytymistä

Parantuminen lähtee fyysisen tilan korjaamisesta ja painon normalisoinnista. Jokainen, joka tätä helvettisairautta käy läpi on luultavasti nämä sanat jossain vaiheessa kuullut, ja miettinyt mielessään : ei ikinä. Ikinä en nosta painoani. Niin mäkin. 

Se luku jonka mukaan olen ihmisarvoni määrittänyt kaikki nämä vuodet, on liian vähän ja jokainen kerta, kun painoni on vahingossa päässyt nousemaan kilon-pari tuon maagisen numeron yli, olen vetänyt peruutusvaihteen päälle rankalla kädellä. Olen pitäny itseäni hyväksyttävänä ihmisenä vasta sitten, jos saavutan vielä melkein kymmenen kiloa alemman lukeman ja vaikka olen myös tiedostanut toimintani sairauden, olen kuvitellut että ellen saa painoani tarpeeksi alas en ansaitse hoitoa. 

Noin vuosi sitten olin jo tehnyt melko pitävän päätöksen siitä, että nyt paranen oikeasti. Kuitenkin niin, että paino ei nouse minun pituiselleni määritetyn BMI:n normaalin alarajojen yli. Olin taas määrittänyt itseni typerien numeroiden mukaan. No, kuten kuvitella saattaa, ihminen joka on syönyt päin helvettiä teini-ikäisestä, alkaa syömään normaalisti, kyllä se paino nousee. En tarkoita että kaikilla painonnousu olisi helppoa ja nopeaa sillä jokainen on erilainen, minun tapauksessani kuitenkin kovia kokenut ja kärsinyt kehoni imaisi innoissaan itseensä kaiken tulevan ravinnon. Koska, no, ihmisen keho toimii sillä tavalla, että selviytyisi pitkistä ajoista ilman ravintoa. Mulla siinä vaiheessa oman osansa teki varmasti myös ahmimisvaihe, joka sai mut vetämään ruokaa uskomattomia määriä. 

Olen joutunut käymään läpi pahimpia pelkojani parantumisen suhteen, mutta silti jotenkin pakottanut itseni jatkamaan eteenpäin. Ajattelin jakaa näitä vielä jokin aika sitten minuakin vaivanneita pelkoja, joiden takia jatkaminen eteenpäin on ollut hankalaa.

En uskalla nostaa painoa kuin juuri ja juuri normaalipainoon
Mä ajattelin että jos nousee yli, tapan itseni. Okei, en ole tappanut itseäni. Mun paino on noussut lähes parikymmentä kiloa mikä on paljon. Mut oikeasti, mä näytän tuhat kertaa paremmalta kuin ennen ja mun olo on vähintään sama verran parempi. Tottakai oman kehon hyväksyminen on hankalaa mutta tiedostan silti vasta nyt miten järkyttävältä olen näyttänyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka luulin olevani lihava. Nälkiintyminen sumentaa aivot ja uskokaa pois, näette itsenne paljon realistisemmin kun fyysinen tila on korjaantunut.

Entä jos mua ei hyväksytä normaalipainoisena? Entä jos kaikki puhuu musta miten paljon olen lihonut? Ja suurimpana, entä jos en kestä niitä kommentteja: oletpas saanut painoo, oletpa paremman näköinen isompana?

Voi luoja, oikeesti. Tavalliset ihmiset ei ymmärrä että sun pääsi kääntää niiden pelkästään kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lauseet päälaelleen. Suurin osa ihmisistä ja sun läheisistä luultavimmin katsoo, miten hyvältä ja ennen kaikkea elävältä näytät. Lisäksi, aina tulee olemaan niitä, joiden mieltymykset on sairaita ja jotka pitävät puolikuollutta olemustasi kauniimpana. Mutta mitä sitten? Oikeasti, ei ole sulta pois se. Itse tiedät, että olet terve ja hyvinvoiva, joten miksi välittäisit?

Entä, jos musta tulee ruma, tyhmä ja lihava?

Tällä hetkellä mua lähinnä naurattaa, olenko ihan tosissani voinut ajatella näin?

Mielestäni naamani näyttää eloisalta, hiukseni ovat paksuuntuneet tuplasti, ihoni ei ole läpikuultava. En ainakaan sen mukaan ole rumentunut.

Ja tyhmäkö? Entä jos käykin päinvastoin? Luulin, että olen ihan fiksu tyttö mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei mulla ole oikeasti ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa silloin kun en syönyt.

Ovatko normaalisti ja riittävästi syövät ihmiset lihavia? Eivät. Eikä sustakaan tule lihavaa.

Luultavasti tähän liittyy myös pelko, että juuri sinä olet poikkeus, koska olet tuhonnut kehosi ja aineenvaihduntasi ties mitä muuta. Mutta lohdutuksen sana; sekin korjaantuu. 

Vielä noin kolme kuukautta sitten kehoni oli aivan jumissa. Vatsa ei toimi, mikään ei toimi, turvottaa, närästää, kengät ei mahdu jalkaan joinakin päivinä koska turvottaa, taikka housut jalkaan kun on niin pöhöttynyt. Ja kyllä hajotti päätä, enemmän kuin mikään aikaisemmin ja olin aivan kahden vaiheilla luovuttaako vai ei. Helpommalta vaihtoehdolta olisi tuntunut lopettaa syöminen ja palata tuttuun turvalliseen, mutta hemmetti mä jatkoin syömistä samaan tapaan, parin-kolmen tunnin välein. Olen enemmän kuin iloinen että tein sen, sillä vointini on pikkuhiljaa kohentunut, aineenvaihduntani alkanut korjata itseään, turvotus on vähentynyt yli puolella ja vatsani toimii. Joten ei ole vaihtoehtoa, että olisit poikkeus jonka elimistö ei koskaan korjaannu, ettet milloinkaan enää voisi syödä normaalisti. On vain ajan kysymys milloin elimistösi korjaa aiheuttamasi vahingot, joten älä pelkää, tavallisella syömisellä et tule lihavaksi.

En sano, että näiden asioiden käsittely ja hyväksyminen olisi helppoa, ei todellakaan. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on kaikista vaikeinta ja raskainta, mitä olen koko elämäni aikana joutunut kokemaan ja käymään läpi. Olen parantumispäätökseni jälkeen rypenyt syvissä vesissä, viime syksystä ja talvesta en muista tuskin mitään paitsi häpeän, ahdistuksen ja masennuksen, en meinannut kestää muuttuvaa kehoani. Jokainen päivä oli taistelua että jatkan eteenpäin enkä taas luovuta. En ole milloinkaan vihannut itseäni ja ruumistani niin paljon, että olisin voinut leikata saksilla kasvavasta kehostani paloja pois. Vihasin itseäni, kehoani, elämääni enkä uskonut että ansaitsisin muuta kuin sairauden ja elämän sen kanssa. Mä päätin etten luovuta, en, vaikka tuntui siltä kuin musta ei olisi enää mitään jäljellä. Mä olen onnellinen siitä päätöksestä.

Teille, jotka olette nyt tuossa vaiheessa, älkää luovuttako. Mä lupaan, nuo tunteet häviää ajan myötä. 

Myös teille, jotka olette ahmimisvaiheessa, antakaa mennä. Ei siihen kuole, ettekä paisu ylipainoiseksi. Mun mielestäni on vain normaalia, että keho vaatii omansa takaisin. Jos on nälkä, syö, vaikka sitten ylenmäärin.

Jokainen on ansainnut elämän ilman syömishäiriötä, ja jokaisella on mahdollisuus parantua. En ole parantunut,  mutta olen matkalla sinne. Tiedän, että mulla on vielä paljon tekemistä ja työstettävää, mutta tästä vaiheesta ei enää käännytä takaisin. En aio luovuttaa, vaan vetää tän paskan läpi ja selvitä voittajana ihan vaan siksi että mä pystyn siihen. Ja koska mä ansaitsen oikean elämän. Niinkuin tekin.

vaikeaa

Mulla on ollut viime aikoina tosi vaikeaa. Tuntuu, että nyt mun jaksamista ja taistelutahtoa on koeteltu pahemmin kuin ikinä ennen. Kroppani on todella sekaisin, mikään ei toimi. Syön kunnolla, en tosiaan liikaa, mutta silti turpoan. Naamani on yhtää turvoksissa kuin pahimpina bulimia-aikoina, enkä mä edes oksentele. Painoni onkin noussut, ja vaikka se on täysin normaalissa lukemissa, en pysty käsittelemään asiaa tai lähinnä edes uskomaan todeksi, että painan niin "paljon". Olen käynyt mielessäni läpi mitä erilaisempia dieettivaihtoehtoja, miettinyt tiettyjen ruoka-aineiden karsimista, jopa terveellisesti laihduttamista. Mutta jokainen kerta olen päätynyt ajatukseen; ei enää. Miksi laihduttaisin kun olen terve ja normaalipainoinen?

Tuntuu, että nämä kehossa tapahtuvat muutokset ovat aivan liian suuria käsiteltäväksi. Tuntuu kuin olisin siinä painajaisessa, jota olen juossut karkuun koko aikuisikäni. Tunnen oloni turvonneeksi pulleroksi, joka vain paisuu ja paisuu. Todellisuudessa ymmärrän ettei tämä "paisuminen" tule jatkumaan ikuisesti, vaan jos vain jaksan jatkaa tällä tiellä pahasta olosta huolimatta, elimistö pikkuhiljaa korjaa itseään.

En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos palaisin taas kerran samaa tietä takaisin. Siksi en sitä tee, mä oon vahvempi kuin tämä sairaus.

koettelemuksia

Olen viime aikoina joutunut melkoiseen myllerrykseen tunteideni ja ajatusteni kanssa. Voisi jopa sanoa, että nyt kokemani asiat ovat olleet kaikista kovimpia koettelemuksia koko parantumisprosessini aikana.

Kerroin teille tammikuussa, että kävin vaa'alla. Sen jälkeenhän en tosiaan ole käynyt, ihan siitä syystä etten ole uskaltanut. Olen pelännyt liikaa sitä, että numeron näkeminen saa minut aloittamaan laihduttamisen uudelleen. Viime torstaina kuitenkin sängystä noustuani kävin vaa'alla hetken mielijohteesta, sen enempää miettimättä, ja se aiheutti minulle erittäin sekavan mielentilan. Paino oli noussut viitisen kiloa siitä, mitä se edellisen kerran tammikuussa näytti. Toki olen tiedostanut, että painoni on noussut alkuvuodesta mutta luulin sen silti olevan vähemmän. Sain aiheutettua itselleni aivan hirveän paniikkikohtauksen, itkusta ja tärinästä ei meinannut tulla loppua lainkaan. Olen edelleenkin melkoisen järkyttynyt tuosta lukemasta varsinkin, kun en ole ennemmin painanut tuon verran.
Soitin itkuisen paniikkipuhelun äidilleni, ja onneksi hän sai vähän rauhoitettua minua ja taottua järkeä päähäni. Ensinnäkin, tuo paino on täysin normaali minun pituudelleni, mitä sitten jos en ole ennen painanut niin "paljoa"? Viimeksi kun olen ollut terve ja normaalipainoinen, olin vielä lapsi. En kai enää voi sellaisessa lukemassa pysyä, aikuisena naisena? Lisäksi, kuten edellisessä postauksessa kerroin, käyn salilla. Painohan nousee, kun lihasmassa alkaa kasvaa, eikö olisi ennemminkin huolestuttavaa jos paino näyttäisi edelleen samaa mitä alkuvuodesta kun en treenannut?
Onneksi pahin järkytys on kuitenkin jo lieventynyt tuon päivän jälkeen, oikeasti, ihan sama mitä painan. Kunhan olen terve. 

Se mikä kuitenkin tuottaa paljon paljon enemmän päänvaivaa on vartaloni hyväksyminen tällaisena mitä se on, kun se ei enää olekaan sellainen mihin on tottunut. Kehonkuvani on edelleen hirveän vääristynyt, välillä näen peilistä jo hieman pullean, välillä ihan hyväkroppaisen naisen. Viime aikoina enimmäkseen tuota ensimmäistä. Minusta tuntuu, että olen yhtäkkiä kasvanut joka kohdasta jotenkin paljon isommaksi, ja vaatteiden sovittaminen tuo päänvaivaa sillä en enää tiedä omaa kokoani. Tuntuu kuin olisin vieraassa kehossa, jokainen osa vartalostani on jotenkin kamalan vieras. 
Pari viikkoa sitten etsin kolmena eri päivänä farkkuja, sillä tuntui ettei yksikään niistä kymmenistä pareista mitä sovitin ollut kropalleni hyviä.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet mulle ihan mielettömän rankkoja, ja en voi sanoa etteivätkö nämä olisi vaikuttaneet syömisiini, taikka saaneet ajattelemaan laihduttamista. Olen miettinyt erilaisia dieettejä mitä aloittaisin, paljonko voisin laihtua, mitä en saa enää syödä, ja loppujen lopuksi tullut siihen tulokseen, että ei enää. Mä en hemmetti enää käänny takaisin. En halua enää lopettaa syömistä, rakastan sitä ja sen tuomaa hyvää oloa aivan liikaa. En halua luopua liikunnasta siksi etten jaksa kun en syö. En halua miettiä jokaikinen päivä, miten selvitä mahdollisimman pienillä ruokamäärillä. En voi jokainen kerta kun vartaloni alkaa näyttää naiselliselta, kääntyä takaisin ja pudottaa painoa. En, jos haluan olla onnellinen ja terve, niin se vain on.
Ehkä täytyy vain antaa ajan kulua, antaa itselle ja parantumiselle aikaa. Haluan uskoa, että jonain päivänä hyväksyn vartaloni.

liika on liikaa

Mulle kuuluu hyvää. Työharjoitteluni loppui loistavasti, kiitettävin arvosanoin. Minulla on kesätyö, käyn salilla ja kuntoilen, sekä syön hyvin ja puhtaasti. Kuulostaa unelmalta, mutta olen havahtunut siihen, etten ole varma mennäänkö nyt ojasta allikkoon.

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tämä nykyään vallitseva strong is the new skinny-trendi on enemmän kuin hyvä asia. En voisi olla iloisempi ja onnellisempi siitä, että enää laihuus ja itsensä näivettäminen eivät ole nuorten tyttöjen, ja poikienkin tavoite. Minusta on upeaa, että pikkuhiljaa mennään siihen suuntaan, että hyvinvoiva kroppa ja mieli on tavoiteltavaa, eikä tarvitse olla enää size zero.
Mutta mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöisten maailmassa?
Ei luultavasti mitään, niin kauan kuin henkilö on syvällä sairaudessa. Mutta entä ne, jotka ovat parantumisen tiellä ja mieli on heikko uusille vaikutteille? Mitä silloin tekee tämä trendi, joka keskittyy hulluihin liikuntamääriin viikossa sekä vain puhtaaseen ja terveelliseen ruokaan? Onko vaarana siirtyä suoraan seuraavaan syömishäiriöön, ortoreksiaan?
Missä menee raja terveellisyyden ja pakkomielteisen terveellisyyden välillä?

Olen havahtunut siihen, että olen liiankin hyvin tempautunut mukaan tähän vallitsevaan fitness-ilmiöön. Imen itseeni vaikutteita blogeista ja lehdistä, olen todella kiinnostunut ihmiskehon toiminnasta ja erilaisten ravintoaineiden vaikutuksista. Olen kuitenkin paremmassa kunnossa kuin vuosiin, ja voin sanoa, että pelkästään näiden asioiden oppimisella on ollut huima vaikutus paranemisprosessissani.


Se, mikä minua huolestuttaa nyt, on yli vetäminen, taas. Tämä elämäntapa on minulle uusi juttu, olen innostunut siitä ja sen tuomasta oikeasti hyvästä olosta niin paljon, etten edes kaipaa vanhaan takaisin. Huomasin kuitenkin näin juhannuksen kynnyksellä miettiväni pääni puhki, mitä teen. Enhän voisi juoda alkoholia, koska se on epäterveellistä, saatika syödä juhannusherkkuja, lukuunottamatta grillattuja kasviksia ja broileria. Missä välissä käyn salilla, ehdinkö ollenkaan, meneeköhän kehitykseni lihaskasvatuksen suhteen pilalle?


Okei, tässä vaiheessa soi hälytyskellot, nyt menee liiallisuuksiin. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun koko elämä pyörii tuollaisten asioiden ympärillä ja en pysty a) ottamaan rennosti juhannuksena b) nauttimaan kesästä ja kesäherkuista, olen jälleen oman mieleni vanki.
Tämä on kaukana terveellisyydestä ja kehon ja mielen hyvinvoinnista. Tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen syö herkkuja silloin kun tekee mieli, ne kuuluvat normaaliin ja tasapainoiseen ruokavalioon. Tällainen ihminen pystyy heittäytymään vapaalle arjen treeneistä ja ottamaan vaikka siiderin tai useamman, grillaamaan ystävien kanssa ja syömään karkkia juhannusyönä nuotion ympärillä.

Joten nyt otan itseäni niskasta kiinni, ja aion ottaa täysin rennosti koko juhannuksen. Ei stressiä, ei fitness-ruokaa. Mä en ole treenaamassa bikinifitness-kisoihin, enkä ole tiukalla kisadieetillä. Mä ansaitsen syödä ja saan syödä kehon ja mielen tarpeen mukaan. Elämässä on edelleen muutakin kuin omaan napaan ja syömiseen keskittyminen, siitä täytyy vaan muistuttaa itseään aina välillä.


Ottakaa tekin rennosti, ihanaa juhannusta!