avun pyytäminen

Mä olen kova hautomaan asioita. Oon aina ollut. Oon sitä ihmistyyppiä, joka on oppinut pysymään vahvana, oppinut siihen että elämä heittelee ja että silti on noustava pystyyn.
Toisaalta se on hyväkin, olen huomannut olevani tietyissä asioissa vahva; minulta pyydetään apua enkä ota pieniä vastoinkäymisiä raskaasti.
Kuitenkin erinnäisten elämässäni tapahtuneiden asioiden, ja ihmissuhteiden kautta minulle kehittyi vankka ajatusmaailma; että minä en tarvitse apua. En tarvitse, on pakko pärjätä yksin, en valita turhasta, on jaksettava. 
Kun 17-vuotiaana sairastuin, ja syömishäiriöni alkoi oireilemaan, en olisi voinut kuvitellakaan ensinnäkään myöntäväni asiaa kenellekään, saatika sanomaan ääneen, että tarvitsen apua.

Sekoilin yksin noin vuoden, kunnes vihdoin murruin aivan täydellisesti ja myönsin etten pärjää. Aloitin hoidon, ja puolentoistavuoden päästä luulin "parantuneeni", en oireillut ja lopetin hoidon. En rehellisesti sanottuna tiedä edelleenkään, luulinko tosissani olevani terve vai kuvittelinko niin vaan. Muutin yksin uuteen kaupunkiin ja elin "normaalia" elämää. Jossain vaiheessa, täysin tuntemattomasta syystä oksentelu alkoi palata kuvioihin. En suostunut myöntämään, että tilanne oli taas riistäytymässä käsistä, ajattelin etten voi enkä saa olla enää sairas enkä kertonut kenellekään mitään. Oksensin lähes joka päivä enkä muista tuosta ajasta muutakuin ahdistuksen ja pahan olon. Noin puoli vuotta tappelin itseni kanssa yksin, kunnes muserruin. Soitin äidilleni itkien, äiti, mä en enää jaksa. Hän oli tiennyt koko ajan, että minulla menee huonosti.

Hän sanoi mulle sanat, joiden sisäistämisessä mulla on mennyt vuosia, jotka vasta viime aikoina olen oppinut hyväksymään; sun ei tarvitse olla aina niin perkeleen vahva. Sä et oo heikko, jos pyydät apua. Kenenkään meistä ei tarvitse taistella yksin, eikä ole heikkoutta sanoa "auta".

No, hakeuduin uudelleen hoitoon. Koen kuitenkin, että tämän jälkeen flippasin vielä pahemmin, mun luonteelle oli äärimmäisen kova paikka sairastua uudestaan ja myöntää sitä.
Siitä päivästä viime kevääseen asti olen temppuillut ja vääntänyt itseni kanssa, "halunnut" parantua, vaikka oikeasti olen halunnut vain laihtua luurangoksi.

Tämä on hemmetin kova sairaus. Ja vakava. Hidas itsemurha.
Meillä on lupa sairastaa ja saada siihen apua, kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Meidän ei tarvitse jaksaa yksin. Pyytäkää apua, jos tuntuu siltä, ettei jaksa.

tarpeeksi sairas?

Anteeksi blogihiljaisuus, olen tehnyt pitkää päivää sekä koulussa että töissä, ja lisäksi vielä olin reissussa viikonlopun.
Väsymys on aivan järkyttävä, lisäksi sain vielä flunssankin, joten varsinkin tällaisina hetkinä syömishäiriö-ajatukset voimistuu. Mutta voin ylpeänä sanoa, että en ole kuunnellut niitä tippaakaan! En sano, että syömiseni olisi kovin terveellistä ollut varsinkaan nyt viikonlopun aikana kun olen herkutellut, mutta ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mua ei haittaa yhtään. Se ei ole johtanut kompensointiin eikä hirveään ahdistumiseen. Tuntuu, kuin olisin voittanut taas itseni :)
On ollut ihanaa kirjautua bloggeriin ja huomata että olen saanut lukijoita, kiitos teille ja tervetuloa <3

 

Olen viime aikoina miettinyt huonommuuden tunnetta. Ennen sairastumistani en ollut epävarma lähestulkoon mistään, en tuntenut itseäni huonommaksi tai typeräksi. Luonnollisesti sairauteni käänsi tuon päälaelleen ja aloin hävetä jokaista sanomaani sanaa tai tekemääni liikettä.
Koska sairastan anoreksian lisäksi myös bulimiaa, olen pitänyt itseäni aina huonona anorektikkona. Pahimpaan aikaan luin anoreksiablogeja, ja selasin internetin ihmeellistä maailmaa kadehtien niitä sairaita, jotka eivät kertakaikkiaan syöneet herkkuja. Kaikista eniten kateudella luin ihmisistä, jotka eivät vuosikausiin olleet syöneet suklaata, karkkia tai leivonnaisia, eivätkä edes pystyneet siihen. Minä koin olevani helvetin lihava sika, koska en pystynyt pitämään itseäni erossa herkuista.

Olen maistanut näiden vuosien aikana lähestulkoon jokaista uutuussuklaata ja karkkia mitä kauppaan on milloinkin tullut. Yhtäkään joulua en ole istunut sohvan nurkassa katsoen kun muut syövät suklaata ja ihania jouluherkkuja syömättä itse. Olen vertaillut itseäni muihin anoreksiaa sairastaviin ja ajatellut, etten minä ole sairas, ei minulla ole anoreksiaa koska syön herkkuja.
Toisin sanoen, mielestäni en milloinkaan ole ollut tarpeeksi sairas.

En silloin, kun painoni alkoi romahtamaan. En silloin kun olen pyörtynyt oksentamisen jälkeen. En niinä kertoina, kun olen joutunut sairaalaan hädin tuskin hengissä. En niinä viikkoina, jotka vietin osastolla.

Vasta nyt, fyysisen olon kohentuessa ja paranemismotivaation löydettyäni olen tajunnut oikeasti olleeni ja olevani edelleen todella sairas.
Olen kantapään kautta joutunut ymmärtämään asioita kuten:

• jokaisen sairaus on erilainen. En ole huono anorektikko, jos syön suklaata. En voi verrata itseäni kehenkään muuhun.
• minun ei tarvitse painaa 25kiloa sairastaakseni anoreksiaa.
• jos olen syömättä ja pakkoliikun, elämässäni pyörii vain ruoka jota en saa syödä, minulla on anoreksia, vaikkei se olisikaan samanlainen kun jollain toisella.
• jos joka kerta syödessäni hekkuja tai yli "sallitun rajani" alan ahmia ja sen jälkeen oksennan, en ole huono anorektikko vaan sairas ihminen. 

Jostain syystä olen kammonnut ja vihannut bulimiaani aina ja pitänyt anoreksiaa jotenkin korkeammalla jalustalla, täydellisyytenä ja tilana jossa en tarvitse mitään. En ruokaa, en juomaa, en toisia ihmisiä, en läheisyyttä. Minulla olisi vain kokonaisvaltainen hallinta itsestäni ja kehostani.
Tosiasiassa tämä sairaus on kaikkea muuta kuin hallintaa ja täydellisyyttä. Vihdoin olen ymmärtänyt ettei tässä ole mitään hienoa, ei mitään tavoiteltavaa. Ja minä haluan tästä pois.
 

Jokainen syömishäiriötä sairastava on "tarpeeksi sairas".

syömishäiriö ja parisuhde

Tämä on mulle tosi kipeä aihe, mutta koska blogini on tunteiden purkamista varten, haluan asiasta tänne kirjoittaa.

Olen seurustellut kumppanini kanssa kohta kolme vuotta, ja koko suhteemme ajan olen ollut enemmän ja vähemmän sairas. Hän on tiennyt ongelmastani jo kun aloimme seurustella, joten se ei tullut mitenkään yllätyksenä. Yllätyksenä hänelle taisi tulla se, miten rankkaa on toisen tuskaa seurata vierestä pystymättä tekemään yhtikäs mitään.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen käynyt todella pohjalla, sekoillut ja kärsinyt, hyppinyt sairaalasta toiseen. Koska olemme osan tuosta ajasta asuneet saman katon alla, tietysti hän on ollut se joka on mukana jokaisessa asiassa miten kotona oireilen. Tietenkään kokonaan normaali parisuhde-elämä ei ole yhdessä asuessamme unohtunut, mutta valehtelemista olisi väittää ettei se ole muuttunut. 
Minun alkaessani toipua ja ymmärtää muidenkin asioiden kuin syömisen ja syömättömyyden päälle olemme alkaneet miettiä suhdettamme ja sitä millainen siitä on tahtomattamme tullut. Kaikista kipein tosiasia on se, että meillä ei oikeastaan ole parisuhdetta enää. Tahtomattamme hänestä on tullut minulle kuin hoitaja, tuki ja turva, apu joka on lähellä. Tietysti se on myös ollut todella suuri apu vaikeina aikoina, mutta olemme antaneet sairauteni pyörittää suhdettamme ja antaneet sille valtaa kaikkeen.
Suoraan sanottunua en ymmärrä, miten hän on pystynyt seisomaan rinnallani näin pitkään. Bulimiavaiheina katsonut vierestä kun ahmin tajuamatta mistään mitään ja oksennan useita kertoja päivässä, anoreksiavaiheina katsonut kuin kuihdun ja tuijotan jääkaapin sisältöä ottamatta kuitenkaan mitään.

Mä olen kova syyllistämään itseäni, ja tässä tapauksessa on hyvin vaikeaa olla ottamatta syytä niskoilleni, olla ajattelematta että minä pilasin suhteemme. 
Kuitenkin tämä sairaus on se joka on suhdettamme tahtomattamme muuttanut enkä minä, mutta on vaikeaa hyväksyä etten ole syyllinen siihen.

Emme enää tiedä miten jatkaa. On kulunut niin paljon aikaa siitä kun suhteemme on viimeksi ollut lähelläkään "normaalia", kaikki on koostunut vain syömishäiriöni eri vaiheista, päivittäisistä keskusteluista ruoan ympärillä.

Onko teillä neuvoja? Miten olette kokeneet parisuhteen ylläpitämisen syömishäiriöstä huolimatta?

Mua pelottaa ja ahdistaa kamalasti, johonkin suuntaan tästä on lähdettävä, mutta mihin.

paino

Niin yhdentekevä, mitätön asia. Samalla elämää suurempi ja kaikkea hallitseva.

Olen ollut vaaka-lakossa nyt elokuusta lähtien, kun painoni saavutti normaalin rajat. Enkä aio sille pirulliselle välineelle hetkeen astuakaan. Itselleni vaakalukeman tietäminen aiheuttaa aina suunnatonta ahdistusta, paniikkia ja laihduttamisen halua, oli kyseinen lukema mikä tahansa. Siksi tein päätöksen, että en vaa'alla aio enää käydä, ennen kuin olen valmis vastaanottamaan näytölle ilmestyvän lukeman täysin välinpitämättömästi. Eli siihen voi mennä aikaa.

Painon seuraaminen aiheuttaa riippuvuutta, ja varsinkin anorektikolle siitä muodostuu elämän tärkein asia. Muistan, kun viime talvena kulutin iltani maha huutaen odottaen seuraavaa aamua, jolloin näen toivottavasti laskeneen lukeman. Jos se oli laskenut, minut valtasi noin viisi sekunttia kestävä onnentunne, joka katosi kuin savuna ilmaan anoreksian ilmoittaessa sen olevan edelleen liikaa. Tajusin myös, että mitä enemmän painoni laski, sitä enemmän itseäni ja vartaloani vihasin. Minä vihasin sitä enemmän kuin mitään.
Vaa'alla käymisen lopettaminen on opettanut mut katsomaan itseäni kokonaisuutena, eikä vain liian isoina numeroina.


Näiden vuosien aikana, kun olen sairastanut ja hoidon piirissä ollut, olen valitettavasti joutunut huomaamaan että niin lääkäreissä kuin hoitajissakin on syömishäiriöistä mitään tietämättömiä ihmisiä, jotka tuijottavat pelkkää painoani määritellen siten sairauteni.
En ole koskaan painanut kolmeakymmentäviittä kiloa, (thank God) vaan koko sairaushistoriani aikana painoni on vaihdellut alipainosta täysin normaaliin, riippuen siitä onko vallassa ollut anoreksia vaiko bulimia. Muistan, kun kohta kaksi vuotta sitten jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan veriarvojeni ollessa niin järkyttävän huonot, että minun ihmeteltiin olevan pystyssä saati elossa enää. Seuraavana aamuna minut punnittiin ja muutaman tunnin päästä kyseisen sairaalan psykiatri tuli minua tapaamaan. Hän sanoi mulle: "50 kiloa, jaa, etpä sä kauhean laihaksi oo itseäs kuitenkaan saanut".
Okei, voitte kuvitella oman reaktioni tähän. Samantyyppisiin taliaivoihin oon valitettavasti vuosien aikana törmännyt useimminkin, mikä on todella surullista.

En ihmettele, että monet syömishäiriötä sairastavat vähättelevät itseään ja sairauttaan eivätkä uskalla tai halua hakea apua kun ovat "liian painavia".
Jos sairastat syömishäiriötä, olit sitten ali-, normaali-, tai ylipainoinen, älä vähättele asiaa. Hae pliis apua. Taliaivoista hoitohenkilökuntaa saatat joutua kohtaamaan mutta sinä itse tiedät avuntarpeesi parhaiten.

Ja mikäli vaaka aiheuttaa sulle riippuvuutta, älä käy sillä. Sillä, mitä painat, ei ole mitään väliä. Ei yhtään mitään.

the first step

Vihdoin otin askeleen, ja kirjoitan ensimmäisen tekstini "parantumis"-blogin puolelle.
Tunnuksen tähän olen luonut jo jonkin aikaa sitten, mutta ehkä pelännyt sitä voinko tämän kirjoittamista aloittaa, jos en paranekaan, en haluakaan, en pystykään? Mutta mähän pystyn.
Mä haluan pystyä.
Aion pitää edellisen blogini näkyvissä. Ehkä vielä kirjoitan sinne, ehkä en. Siihen kuitenkin pyrin,että pidän itseni pinnalla.

Viimeiset seitsemän vuotta olen rypenyt syömishäiriösumussani, milloin bulimian, milloin anoreksian puolella. Kuluneen ajan tajuaminen järkytti mua, enkä halua enää yhtään vuotta menevän hukkaan.

Perustin ensimmäisen blogini kohta vuosi sitten, nyt aloitan uuden, puhtaammalta pöydältä. Mitä vuodessa on sitten tapahtunut?
Olen kaatunut, noussut, kaatunut, hukkunut, noussut uudestaan pystyyn ja nyt seison heiveröisillä jaloillani valmiina taistelemaan.
Ehkä suurin muutos tapahtui alkukesästä, kun jouduin jälleen sairaalaan tiputukseen ties monettako kertaa romahtaneiden veriarvojen takia. Pettymys itseen, läheisten pettymys muhun, turhautuminen, ne kaikki sai yhdessä aikaan sen, että ensimmäistä kertaa päässäni oli ajatus: ei koskaan enää.

Ensimmäistä kertaa taisin myös tosissaan sisäistää sen, että vaikka kuinka paljon saisin ulkopuolista apua, hoitokontakteja ja tukea, mikään niistä ei koskaan tule auttamaan ellen itse halua parantua.
Muita asioita, jotka sisäistin vasta kuluneen kesän ja syksyn aikana:
1. Alipainoisena en parane anoreksiasta, enkä bulimiasta. That's it. Niin monta kertaa olen ajatellut haluavani parantua, mutta en varmasti liho yhtään, jos olen normaalipainoinen tapan itseni ynnä muuta vastaavaa. No, nyt olen normaalipainoinen, en ole kuollut, en tappanut itseäni. Minä pystyn keskittymään, ajattelemaan, käyttämään päiväni muuhun kuin ruoan ajatteluun ja olemaan läsnä.
2. Mikäli yritän kituuttaa itseäni säännöillä, et syö yli 800 kaloria päivässä, alkaa tikittää ahmimis-aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin. Säännöllinen syöminen on ratkaisu. Niin kuin minulle on tuhansia ja tuhansia kertoja sanottu.
3. Olen sairastamiseni aikana ajatellut aina, että en ole tarpeeksi sairas, en tarpeeksi laiha, en tarpeeksi hyvä anorektikko. Määritin itselleni painotavoitteet, milloin voin myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta hei, jokaisen sairaus on erillainen. Jokaisen syömishäiriö on ihan yhtä vakava, oli bmi sitten 13 tai 20. Niin se vain on. Se ei katso painoa, ei sitä onko ollut letkuruokinnassa. Fakta on se, että pisimmälle mennyt anorektikko tai bulimikko kuolee.

Minä en aio kuolla, aion taistella.