tarpeeksi sairas?

Anteeksi blogihiljaisuus, olen tehnyt pitkää päivää sekä koulussa että töissä, ja lisäksi vielä olin reissussa viikonlopun.
Väsymys on aivan järkyttävä, lisäksi sain vielä flunssankin, joten varsinkin tällaisina hetkinä syömishäiriö-ajatukset voimistuu. Mutta voin ylpeänä sanoa, että en ole kuunnellut niitä tippaakaan! En sano, että syömiseni olisi kovin terveellistä ollut varsinkaan nyt viikonlopun aikana kun olen herkutellut, mutta ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mua ei haittaa yhtään. Se ei ole johtanut kompensointiin eikä hirveään ahdistumiseen. Tuntuu, kuin olisin voittanut taas itseni :)
On ollut ihanaa kirjautua bloggeriin ja huomata että olen saanut lukijoita, kiitos teille ja tervetuloa <3

 

Olen viime aikoina miettinyt huonommuuden tunnetta. Ennen sairastumistani en ollut epävarma lähestulkoon mistään, en tuntenut itseäni huonommaksi tai typeräksi. Luonnollisesti sairauteni käänsi tuon päälaelleen ja aloin hävetä jokaista sanomaani sanaa tai tekemääni liikettä.
Koska sairastan anoreksian lisäksi myös bulimiaa, olen pitänyt itseäni aina huonona anorektikkona. Pahimpaan aikaan luin anoreksiablogeja, ja selasin internetin ihmeellistä maailmaa kadehtien niitä sairaita, jotka eivät kertakaikkiaan syöneet herkkuja. Kaikista eniten kateudella luin ihmisistä, jotka eivät vuosikausiin olleet syöneet suklaata, karkkia tai leivonnaisia, eivätkä edes pystyneet siihen. Minä koin olevani helvetin lihava sika, koska en pystynyt pitämään itseäni erossa herkuista.

Olen maistanut näiden vuosien aikana lähestulkoon jokaista uutuussuklaata ja karkkia mitä kauppaan on milloinkin tullut. Yhtäkään joulua en ole istunut sohvan nurkassa katsoen kun muut syövät suklaata ja ihania jouluherkkuja syömättä itse. Olen vertaillut itseäni muihin anoreksiaa sairastaviin ja ajatellut, etten minä ole sairas, ei minulla ole anoreksiaa koska syön herkkuja.
Toisin sanoen, mielestäni en milloinkaan ole ollut tarpeeksi sairas.

En silloin, kun painoni alkoi romahtamaan. En silloin kun olen pyörtynyt oksentamisen jälkeen. En niinä kertoina, kun olen joutunut sairaalaan hädin tuskin hengissä. En niinä viikkoina, jotka vietin osastolla.

Vasta nyt, fyysisen olon kohentuessa ja paranemismotivaation löydettyäni olen tajunnut oikeasti olleeni ja olevani edelleen todella sairas.
Olen kantapään kautta joutunut ymmärtämään asioita kuten:

• jokaisen sairaus on erilainen. En ole huono anorektikko, jos syön suklaata. En voi verrata itseäni kehenkään muuhun.
• minun ei tarvitse painaa 25kiloa sairastaakseni anoreksiaa.
• jos olen syömättä ja pakkoliikun, elämässäni pyörii vain ruoka jota en saa syödä, minulla on anoreksia, vaikkei se olisikaan samanlainen kun jollain toisella.
• jos joka kerta syödessäni hekkuja tai yli "sallitun rajani" alan ahmia ja sen jälkeen oksennan, en ole huono anorektikko vaan sairas ihminen. 

Jostain syystä olen kammonnut ja vihannut bulimiaani aina ja pitänyt anoreksiaa jotenkin korkeammalla jalustalla, täydellisyytenä ja tilana jossa en tarvitse mitään. En ruokaa, en juomaa, en toisia ihmisiä, en läheisyyttä. Minulla olisi vain kokonaisvaltainen hallinta itsestäni ja kehostani.
Tosiasiassa tämä sairaus on kaikkea muuta kuin hallintaa ja täydellisyyttä. Vihdoin olen ymmärtänyt ettei tässä ole mitään hienoa, ei mitään tavoiteltavaa. Ja minä haluan tästä pois.
 

Jokainen syömishäiriötä sairastava on "tarpeeksi sairas".