syömishäiriö ja parisuhde

Tämä on mulle tosi kipeä aihe, mutta koska blogini on tunteiden purkamista varten, haluan asiasta tänne kirjoittaa.

Olen seurustellut kumppanini kanssa kohta kolme vuotta, ja koko suhteemme ajan olen ollut enemmän ja vähemmän sairas. Hän on tiennyt ongelmastani jo kun aloimme seurustella, joten se ei tullut mitenkään yllätyksenä. Yllätyksenä hänelle taisi tulla se, miten rankkaa on toisen tuskaa seurata vierestä pystymättä tekemään yhtikäs mitään.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen käynyt todella pohjalla, sekoillut ja kärsinyt, hyppinyt sairaalasta toiseen. Koska olemme osan tuosta ajasta asuneet saman katon alla, tietysti hän on ollut se joka on mukana jokaisessa asiassa miten kotona oireilen. Tietenkään kokonaan normaali parisuhde-elämä ei ole yhdessä asuessamme unohtunut, mutta valehtelemista olisi väittää ettei se ole muuttunut. 
Minun alkaessani toipua ja ymmärtää muidenkin asioiden kuin syömisen ja syömättömyyden päälle olemme alkaneet miettiä suhdettamme ja sitä millainen siitä on tahtomattamme tullut. Kaikista kipein tosiasia on se, että meillä ei oikeastaan ole parisuhdetta enää. Tahtomattamme hänestä on tullut minulle kuin hoitaja, tuki ja turva, apu joka on lähellä. Tietysti se on myös ollut todella suuri apu vaikeina aikoina, mutta olemme antaneet sairauteni pyörittää suhdettamme ja antaneet sille valtaa kaikkeen.
Suoraan sanottunua en ymmärrä, miten hän on pystynyt seisomaan rinnallani näin pitkään. Bulimiavaiheina katsonut vierestä kun ahmin tajuamatta mistään mitään ja oksennan useita kertoja päivässä, anoreksiavaiheina katsonut kuin kuihdun ja tuijotan jääkaapin sisältöä ottamatta kuitenkaan mitään.

Mä olen kova syyllistämään itseäni, ja tässä tapauksessa on hyvin vaikeaa olla ottamatta syytä niskoilleni, olla ajattelematta että minä pilasin suhteemme. 
Kuitenkin tämä sairaus on se joka on suhdettamme tahtomattamme muuttanut enkä minä, mutta on vaikeaa hyväksyä etten ole syyllinen siihen.

Emme enää tiedä miten jatkaa. On kulunut niin paljon aikaa siitä kun suhteemme on viimeksi ollut lähelläkään "normaalia", kaikki on koostunut vain syömishäiriöni eri vaiheista, päivittäisistä keskusteluista ruoan ympärillä.

Onko teillä neuvoja? Miten olette kokeneet parisuhteen ylläpitämisen syömishäiriöstä huolimatta?

Mua pelottaa ja ahdistaa kamalasti, johonkin suuntaan tästä on lähdettävä, mutta mihin.