the first step

Vihdoin otin askeleen, ja kirjoitan ensimmäisen tekstini "parantumis"-blogin puolelle.
Tunnuksen tähän olen luonut jo jonkin aikaa sitten, mutta ehkä pelännyt sitä voinko tämän kirjoittamista aloittaa, jos en paranekaan, en haluakaan, en pystykään? Mutta mähän pystyn.
Mä haluan pystyä.
Aion pitää edellisen blogini näkyvissä. Ehkä vielä kirjoitan sinne, ehkä en. Siihen kuitenkin pyrin,että pidän itseni pinnalla.

Viimeiset seitsemän vuotta olen rypenyt syömishäiriösumussani, milloin bulimian, milloin anoreksian puolella. Kuluneen ajan tajuaminen järkytti mua, enkä halua enää yhtään vuotta menevän hukkaan.

Perustin ensimmäisen blogini kohta vuosi sitten, nyt aloitan uuden, puhtaammalta pöydältä. Mitä vuodessa on sitten tapahtunut?
Olen kaatunut, noussut, kaatunut, hukkunut, noussut uudestaan pystyyn ja nyt seison heiveröisillä jaloillani valmiina taistelemaan.
Ehkä suurin muutos tapahtui alkukesästä, kun jouduin jälleen sairaalaan tiputukseen ties monettako kertaa romahtaneiden veriarvojen takia. Pettymys itseen, läheisten pettymys muhun, turhautuminen, ne kaikki sai yhdessä aikaan sen, että ensimmäistä kertaa päässäni oli ajatus: ei koskaan enää.

Ensimmäistä kertaa taisin myös tosissaan sisäistää sen, että vaikka kuinka paljon saisin ulkopuolista apua, hoitokontakteja ja tukea, mikään niistä ei koskaan tule auttamaan ellen itse halua parantua.
Muita asioita, jotka sisäistin vasta kuluneen kesän ja syksyn aikana:
1. Alipainoisena en parane anoreksiasta, enkä bulimiasta. That's it. Niin monta kertaa olen ajatellut haluavani parantua, mutta en varmasti liho yhtään, jos olen normaalipainoinen tapan itseni ynnä muuta vastaavaa. No, nyt olen normaalipainoinen, en ole kuollut, en tappanut itseäni. Minä pystyn keskittymään, ajattelemaan, käyttämään päiväni muuhun kuin ruoan ajatteluun ja olemaan läsnä.
2. Mikäli yritän kituuttaa itseäni säännöillä, et syö yli 800 kaloria päivässä, alkaa tikittää ahmimis-aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin. Säännöllinen syöminen on ratkaisu. Niin kuin minulle on tuhansia ja tuhansia kertoja sanottu.
3. Olen sairastamiseni aikana ajatellut aina, että en ole tarpeeksi sairas, en tarpeeksi laiha, en tarpeeksi hyvä anorektikko. Määritin itselleni painotavoitteet, milloin voin myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta hei, jokaisen sairaus on erillainen. Jokaisen syömishäiriö on ihan yhtä vakava, oli bmi sitten 13 tai 20. Niin se vain on. Se ei katso painoa, ei sitä onko ollut letkuruokinnassa. Fakta on se, että pisimmälle mennyt anorektikko tai bulimikko kuolee.

Minä en aio kuolla, aion taistella.