paino

Niin yhdentekevä, mitätön asia. Samalla elämää suurempi ja kaikkea hallitseva.

Olen ollut vaaka-lakossa nyt elokuusta lähtien, kun painoni saavutti normaalin rajat. Enkä aio sille pirulliselle välineelle hetkeen astuakaan. Itselleni vaakalukeman tietäminen aiheuttaa aina suunnatonta ahdistusta, paniikkia ja laihduttamisen halua, oli kyseinen lukema mikä tahansa. Siksi tein päätöksen, että en vaa'alla aio enää käydä, ennen kuin olen valmis vastaanottamaan näytölle ilmestyvän lukeman täysin välinpitämättömästi. Eli siihen voi mennä aikaa.

Painon seuraaminen aiheuttaa riippuvuutta, ja varsinkin anorektikolle siitä muodostuu elämän tärkein asia. Muistan, kun viime talvena kulutin iltani maha huutaen odottaen seuraavaa aamua, jolloin näen toivottavasti laskeneen lukeman. Jos se oli laskenut, minut valtasi noin viisi sekunttia kestävä onnentunne, joka katosi kuin savuna ilmaan anoreksian ilmoittaessa sen olevan edelleen liikaa. Tajusin myös, että mitä enemmän painoni laski, sitä enemmän itseäni ja vartaloani vihasin. Minä vihasin sitä enemmän kuin mitään.
Vaa'alla käymisen lopettaminen on opettanut mut katsomaan itseäni kokonaisuutena, eikä vain liian isoina numeroina.


Näiden vuosien aikana, kun olen sairastanut ja hoidon piirissä ollut, olen valitettavasti joutunut huomaamaan että niin lääkäreissä kuin hoitajissakin on syömishäiriöistä mitään tietämättömiä ihmisiä, jotka tuijottavat pelkkää painoani määritellen siten sairauteni.
En ole koskaan painanut kolmeakymmentäviittä kiloa, (thank God) vaan koko sairaushistoriani aikana painoni on vaihdellut alipainosta täysin normaaliin, riippuen siitä onko vallassa ollut anoreksia vaiko bulimia. Muistan, kun kohta kaksi vuotta sitten jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan veriarvojeni ollessa niin järkyttävän huonot, että minun ihmeteltiin olevan pystyssä saati elossa enää. Seuraavana aamuna minut punnittiin ja muutaman tunnin päästä kyseisen sairaalan psykiatri tuli minua tapaamaan. Hän sanoi mulle: "50 kiloa, jaa, etpä sä kauhean laihaksi oo itseäs kuitenkaan saanut".
Okei, voitte kuvitella oman reaktioni tähän. Samantyyppisiin taliaivoihin oon valitettavasti vuosien aikana törmännyt useimminkin, mikä on todella surullista.

En ihmettele, että monet syömishäiriötä sairastavat vähättelevät itseään ja sairauttaan eivätkä uskalla tai halua hakea apua kun ovat "liian painavia".
Jos sairastat syömishäiriötä, olit sitten ali-, normaali-, tai ylipainoinen, älä vähättele asiaa. Hae pliis apua. Taliaivoista hoitohenkilökuntaa saatat joutua kohtaamaan mutta sinä itse tiedät avuntarpeesi parhaiten.

Ja mikäli vaaka aiheuttaa sulle riippuvuutta, älä käy sillä. Sillä, mitä painat, ei ole mitään väliä. Ei yhtään mitään.