avun pyytäminen

Mä olen kova hautomaan asioita. Oon aina ollut. Oon sitä ihmistyyppiä, joka on oppinut pysymään vahvana, oppinut siihen että elämä heittelee ja että silti on noustava pystyyn.
Toisaalta se on hyväkin, olen huomannut olevani tietyissä asioissa vahva; minulta pyydetään apua enkä ota pieniä vastoinkäymisiä raskaasti.
Kuitenkin erinnäisten elämässäni tapahtuneiden asioiden, ja ihmissuhteiden kautta minulle kehittyi vankka ajatusmaailma; että minä en tarvitse apua. En tarvitse, on pakko pärjätä yksin, en valita turhasta, on jaksettava. 
Kun 17-vuotiaana sairastuin, ja syömishäiriöni alkoi oireilemaan, en olisi voinut kuvitellakaan ensinnäkään myöntäväni asiaa kenellekään, saatika sanomaan ääneen, että tarvitsen apua.

Sekoilin yksin noin vuoden, kunnes vihdoin murruin aivan täydellisesti ja myönsin etten pärjää. Aloitin hoidon, ja puolentoistavuoden päästä luulin "parantuneeni", en oireillut ja lopetin hoidon. En rehellisesti sanottuna tiedä edelleenkään, luulinko tosissani olevani terve vai kuvittelinko niin vaan. Muutin yksin uuteen kaupunkiin ja elin "normaalia" elämää. Jossain vaiheessa, täysin tuntemattomasta syystä oksentelu alkoi palata kuvioihin. En suostunut myöntämään, että tilanne oli taas riistäytymässä käsistä, ajattelin etten voi enkä saa olla enää sairas enkä kertonut kenellekään mitään. Oksensin lähes joka päivä enkä muista tuosta ajasta muutakuin ahdistuksen ja pahan olon. Noin puoli vuotta tappelin itseni kanssa yksin, kunnes muserruin. Soitin äidilleni itkien, äiti, mä en enää jaksa. Hän oli tiennyt koko ajan, että minulla menee huonosti.

Hän sanoi mulle sanat, joiden sisäistämisessä mulla on mennyt vuosia, jotka vasta viime aikoina olen oppinut hyväksymään; sun ei tarvitse olla aina niin perkeleen vahva. Sä et oo heikko, jos pyydät apua. Kenenkään meistä ei tarvitse taistella yksin, eikä ole heikkoutta sanoa "auta".

No, hakeuduin uudelleen hoitoon. Koen kuitenkin, että tämän jälkeen flippasin vielä pahemmin, mun luonteelle oli äärimmäisen kova paikka sairastua uudestaan ja myöntää sitä.
Siitä päivästä viime kevääseen asti olen temppuillut ja vääntänyt itseni kanssa, "halunnut" parantua, vaikka oikeasti olen halunnut vain laihtua luurangoksi.

Tämä on hemmetin kova sairaus. Ja vakava. Hidas itsemurha.
Meillä on lupa sairastaa ja saada siihen apua, kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Meidän ei tarvitse jaksaa yksin. Pyytäkää apua, jos tuntuu siltä, ettei jaksa.