long time no see

Pitkä aika on taas kulunut viimeisestä kirjoituksestani. Olen aloittanut monta tekstiä, mutta jättänyt ne kesken. Kai musta on tuntunut, että ei ole mitään uutta kirjoitettavaa?

Näiden kahden kuukauden aikana on tapahtunut paljon, mutta samalla ei silti yhtään mitään. Kuitenkin koen olevani jälleen hieman vahvempi ja ehjempi kuin silloin, ja joka päivä korjaannun lisää.

Päiviini on mahtunut myös paljon tulevan miettimistä. Olen joutunut niinkin "keveiden" kysymysten eteen, kuin mitä haluan tehdä, onko tämä ala se mitä oikeasti haluan, missä haluan asua ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun opiskeluni loppuvat talvella. Mä olen vuosia ripustautunut sairauteeni, roikkunut siinä ja ajatellut ettei muulla ole väliä. Niin kauan kun mulla on tämä, ei tarvitse miettiä tulevaa. Koen tavallaan, että en edes tunne itseäni; sitä mikä on mun juttuni, mistä mä pidän, sillä olen antanut sairauden määrittää mielipiteeni jokaisesta asiasta.

Mun täytyy tunnustaa, että pelkäsin vähän syksyn alkamista. Joka ikinen vuosi olen päästänyt paranemisintoni kuolemaan tippuvien lehtien mukana ja antanut itseni romahtaa. Pelkäsin, että vanhat opitut mallit eivät katoa vaikka taistelisin niitä vastaan ja aiheuttaisivat sen, että romahdan jälleen. Voin kuitenkin suurella ylpeydellä sanoa, että näin ei ole käynyt tänä syksynä. Jokin on muuttunut. Mä olen muuttunut. 

Mikä sitten on erilailla? Vaikea kysymys, vaikea vastata. Ehkä mä olen erilainen. Olen päässyt sen vaiheen yli, missä luovuttamisen vaara on suuri. Sen, missä ahdistus tulevasta ja omasta kehosta on niin suuri, että suunnittelee hyppäävänsä junan alle. En sano, että olisin sinut oman kehoni kanssa. En todellakaan, sillä uskon että tie siihen on vielä pitkä. Kuitenkin koen saavuttaneeni jonkinlaisen rauhan, jonkin ymmärryksen siitä, että tällainen mun kuuluu olla. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja sen väsymyksen merkkejä. Olen miettinyt kaikkea sitä, mitä olenkaan keholleni tehnyt ja miten kovasti olen pistänyt sen kärsimään. Ymmärtänyt, että ei ole itsestäänselvyys, että mä edes olen tässä, ja oppinut arvostamaan oman kehoni kestävyyttä ja sitä miten se on suojellut itseään sairaalta toiminnaltani. Mua ei enää kiinnosta, paljonko painan. Syksyn mittaan painoni on noussut vielä parisen kiloa, kun olen alkanut oikeasti syödä sellaisen määrän ruokaa mitä liikkuva ihminen tarvitsee. Painoni on noussut yhteensä melkein kaksikymmentä kiloa, eikä se hetkauta mua yhtään. Vielä kesällä saatoin hautoa mielessäni pieniä toiveita laihtumisesta, mutta nyt voin rehellisesti sanoa etten ajattele niitä enää. Kehoni on edelleen kovin vaurioitunut ja ongelmia on niin hormonitoiminnassa kuin aineenvaihdunnassakin, mutta saan niihin apua ja olen hyväksynyt sen, että kehon toiminnan korjaantumiseen menee aikaa. Olen normaalipainoinen ja se riittää mulle.
Välillä ahdistus kehosta on melkoinen, mutta nämä päivät ovat enää niin harvassa, että sattuvat kohdalle suunnilleen kerran kahteen viikkoon.

Paranemispäätöksen jälkeen taisin rämpiä syvemmissä vesissä kuin koskaan aikaisemmin, ahdistus kehosta ja sairaudesta luopumisesta oli niin hirvittävää, etten ole eläessäni vastaavaa kokenut. Voin kuitenkin sanoa, että onneksi, onneksi jatkoin eteenpäin. En tuolloin sataprosenttisesti uskonut, että mä olisin tässä missä nyt olen.
Sieltä suosta voi ihan oikeasti nousta, kun uskoo itseensä. Vaikka ei uskoisikaan täysin, riittää, että uskoo vähän. Keep fighting. 

pelkoja ja selviytymistä

Parantuminen lähtee fyysisen tilan korjaamisesta ja painon normalisoinnista. Jokainen, joka tätä helvettisairautta käy läpi on luultavasti nämä sanat jossain vaiheessa kuullut, ja miettinyt mielessään : ei ikinä. Ikinä en nosta painoani. Niin mäkin. 

Se luku jonka mukaan olen ihmisarvoni määrittänyt kaikki nämä vuodet, on liian vähän ja jokainen kerta, kun painoni on vahingossa päässyt nousemaan kilon-pari tuon maagisen numeron yli, olen vetänyt peruutusvaihteen päälle rankalla kädellä. Olen pitäny itseäni hyväksyttävänä ihmisenä vasta sitten, jos saavutan vielä melkein kymmenen kiloa alemman lukeman ja vaikka olen myös tiedostanut toimintani sairauden, olen kuvitellut että ellen saa painoani tarpeeksi alas en ansaitse hoitoa. 

Noin vuosi sitten olin jo tehnyt melko pitävän päätöksen siitä, että nyt paranen oikeasti. Kuitenkin niin, että paino ei nouse minun pituiselleni määritetyn BMI:n normaalin alarajojen yli. Olin taas määrittänyt itseni typerien numeroiden mukaan. No, kuten kuvitella saattaa, ihminen joka on syönyt päin helvettiä teini-ikäisestä, alkaa syömään normaalisti, kyllä se paino nousee. En tarkoita että kaikilla painonnousu olisi helppoa ja nopeaa sillä jokainen on erilainen, minun tapauksessani kuitenkin kovia kokenut ja kärsinyt kehoni imaisi innoissaan itseensä kaiken tulevan ravinnon. Koska, no, ihmisen keho toimii sillä tavalla, että selviytyisi pitkistä ajoista ilman ravintoa. Mulla siinä vaiheessa oman osansa teki varmasti myös ahmimisvaihe, joka sai mut vetämään ruokaa uskomattomia määriä. 

Olen joutunut käymään läpi pahimpia pelkojani parantumisen suhteen, mutta silti jotenkin pakottanut itseni jatkamaan eteenpäin. Ajattelin jakaa näitä vielä jokin aika sitten minuakin vaivanneita pelkoja, joiden takia jatkaminen eteenpäin on ollut hankalaa.

En uskalla nostaa painoa kuin juuri ja juuri normaalipainoon
Mä ajattelin että jos nousee yli, tapan itseni. Okei, en ole tappanut itseäni. Mun paino on noussut lähes parikymmentä kiloa mikä on paljon. Mut oikeasti, mä näytän tuhat kertaa paremmalta kuin ennen ja mun olo on vähintään sama verran parempi. Tottakai oman kehon hyväksyminen on hankalaa mutta tiedostan silti vasta nyt miten järkyttävältä olen näyttänyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka luulin olevani lihava. Nälkiintyminen sumentaa aivot ja uskokaa pois, näette itsenne paljon realistisemmin kun fyysinen tila on korjaantunut.

Entä jos mua ei hyväksytä normaalipainoisena? Entä jos kaikki puhuu musta miten paljon olen lihonut? Ja suurimpana, entä jos en kestä niitä kommentteja: oletpas saanut painoo, oletpa paremman näköinen isompana?

Voi luoja, oikeesti. Tavalliset ihmiset ei ymmärrä että sun pääsi kääntää niiden pelkästään kohteliaisuuksiksi tarkoitetut lauseet päälaelleen. Suurin osa ihmisistä ja sun läheisistä luultavimmin katsoo, miten hyvältä ja ennen kaikkea elävältä näytät. Lisäksi, aina tulee olemaan niitä, joiden mieltymykset on sairaita ja jotka pitävät puolikuollutta olemustasi kauniimpana. Mutta mitä sitten? Oikeasti, ei ole sulta pois se. Itse tiedät, että olet terve ja hyvinvoiva, joten miksi välittäisit?

Entä, jos musta tulee ruma, tyhmä ja lihava?

Tällä hetkellä mua lähinnä naurattaa, olenko ihan tosissani voinut ajatella näin?

Mielestäni naamani näyttää eloisalta, hiukseni ovat paksuuntuneet tuplasti, ihoni ei ole läpikuultava. En ainakaan sen mukaan ole rumentunut.

Ja tyhmäkö? Entä jos käykin päinvastoin? Luulin, että olen ihan fiksu tyttö mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei mulla ole oikeasti ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa silloin kun en syönyt.

Ovatko normaalisti ja riittävästi syövät ihmiset lihavia? Eivät. Eikä sustakaan tule lihavaa.

Luultavasti tähän liittyy myös pelko, että juuri sinä olet poikkeus, koska olet tuhonnut kehosi ja aineenvaihduntasi ties mitä muuta. Mutta lohdutuksen sana; sekin korjaantuu. 

Vielä noin kolme kuukautta sitten kehoni oli aivan jumissa. Vatsa ei toimi, mikään ei toimi, turvottaa, närästää, kengät ei mahdu jalkaan joinakin päivinä koska turvottaa, taikka housut jalkaan kun on niin pöhöttynyt. Ja kyllä hajotti päätä, enemmän kuin mikään aikaisemmin ja olin aivan kahden vaiheilla luovuttaako vai ei. Helpommalta vaihtoehdolta olisi tuntunut lopettaa syöminen ja palata tuttuun turvalliseen, mutta hemmetti mä jatkoin syömistä samaan tapaan, parin-kolmen tunnin välein. Olen enemmän kuin iloinen että tein sen, sillä vointini on pikkuhiljaa kohentunut, aineenvaihduntani alkanut korjata itseään, turvotus on vähentynyt yli puolella ja vatsani toimii. Joten ei ole vaihtoehtoa, että olisit poikkeus jonka elimistö ei koskaan korjaannu, ettet milloinkaan enää voisi syödä normaalisti. On vain ajan kysymys milloin elimistösi korjaa aiheuttamasi vahingot, joten älä pelkää, tavallisella syömisellä et tule lihavaksi.

En sano, että näiden asioiden käsittely ja hyväksyminen olisi helppoa, ei todellakaan. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on kaikista vaikeinta ja raskainta, mitä olen koko elämäni aikana joutunut kokemaan ja käymään läpi. Olen parantumispäätökseni jälkeen rypenyt syvissä vesissä, viime syksystä ja talvesta en muista tuskin mitään paitsi häpeän, ahdistuksen ja masennuksen, en meinannut kestää muuttuvaa kehoani. Jokainen päivä oli taistelua että jatkan eteenpäin enkä taas luovuta. En ole milloinkaan vihannut itseäni ja ruumistani niin paljon, että olisin voinut leikata saksilla kasvavasta kehostani paloja pois. Vihasin itseäni, kehoani, elämääni enkä uskonut että ansaitsisin muuta kuin sairauden ja elämän sen kanssa. Mä päätin etten luovuta, en, vaikka tuntui siltä kuin musta ei olisi enää mitään jäljellä. Mä olen onnellinen siitä päätöksestä.

Teille, jotka olette nyt tuossa vaiheessa, älkää luovuttako. Mä lupaan, nuo tunteet häviää ajan myötä. 

Myös teille, jotka olette ahmimisvaiheessa, antakaa mennä. Ei siihen kuole, ettekä paisu ylipainoiseksi. Mun mielestäni on vain normaalia, että keho vaatii omansa takaisin. Jos on nälkä, syö, vaikka sitten ylenmäärin.

Jokainen on ansainnut elämän ilman syömishäiriötä, ja jokaisella on mahdollisuus parantua. En ole parantunut,  mutta olen matkalla sinne. Tiedän, että mulla on vielä paljon tekemistä ja työstettävää, mutta tästä vaiheesta ei enää käännytä takaisin. En aio luovuttaa, vaan vetää tän paskan läpi ja selvitä voittajana ihan vaan siksi että mä pystyn siihen. Ja koska mä ansaitsen oikean elämän. Niinkuin tekin.

vaikeaa

Mulla on ollut viime aikoina tosi vaikeaa. Tuntuu, että nyt mun jaksamista ja taistelutahtoa on koeteltu pahemmin kuin ikinä ennen. Kroppani on todella sekaisin, mikään ei toimi. Syön kunnolla, en tosiaan liikaa, mutta silti turpoan. Naamani on yhtää turvoksissa kuin pahimpina bulimia-aikoina, enkä mä edes oksentele. Painoni onkin noussut, ja vaikka se on täysin normaalissa lukemissa, en pysty käsittelemään asiaa tai lähinnä edes uskomaan todeksi, että painan niin "paljon". Olen käynyt mielessäni läpi mitä erilaisempia dieettivaihtoehtoja, miettinyt tiettyjen ruoka-aineiden karsimista, jopa terveellisesti laihduttamista. Mutta jokainen kerta olen päätynyt ajatukseen; ei enää. Miksi laihduttaisin kun olen terve ja normaalipainoinen?

Tuntuu, että nämä kehossa tapahtuvat muutokset ovat aivan liian suuria käsiteltäväksi. Tuntuu kuin olisin siinä painajaisessa, jota olen juossut karkuun koko aikuisikäni. Tunnen oloni turvonneeksi pulleroksi, joka vain paisuu ja paisuu. Todellisuudessa ymmärrän ettei tämä "paisuminen" tule jatkumaan ikuisesti, vaan jos vain jaksan jatkaa tällä tiellä pahasta olosta huolimatta, elimistö pikkuhiljaa korjaa itseään.

En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos palaisin taas kerran samaa tietä takaisin. Siksi en sitä tee, mä oon vahvempi kuin tämä sairaus.

koettelemuksia

Olen viime aikoina joutunut melkoiseen myllerrykseen tunteideni ja ajatusteni kanssa. Voisi jopa sanoa, että nyt kokemani asiat ovat olleet kaikista kovimpia koettelemuksia koko parantumisprosessini aikana.

Kerroin teille tammikuussa, että kävin vaa'alla. Sen jälkeenhän en tosiaan ole käynyt, ihan siitä syystä etten ole uskaltanut. Olen pelännyt liikaa sitä, että numeron näkeminen saa minut aloittamaan laihduttamisen uudelleen. Viime torstaina kuitenkin sängystä noustuani kävin vaa'alla hetken mielijohteesta, sen enempää miettimättä, ja se aiheutti minulle erittäin sekavan mielentilan. Paino oli noussut viitisen kiloa siitä, mitä se edellisen kerran tammikuussa näytti. Toki olen tiedostanut, että painoni on noussut alkuvuodesta mutta luulin sen silti olevan vähemmän. Sain aiheutettua itselleni aivan hirveän paniikkikohtauksen, itkusta ja tärinästä ei meinannut tulla loppua lainkaan. Olen edelleenkin melkoisen järkyttynyt tuosta lukemasta varsinkin, kun en ole ennemmin painanut tuon verran.
Soitin itkuisen paniikkipuhelun äidilleni, ja onneksi hän sai vähän rauhoitettua minua ja taottua järkeä päähäni. Ensinnäkin, tuo paino on täysin normaali minun pituudelleni, mitä sitten jos en ole ennen painanut niin "paljoa"? Viimeksi kun olen ollut terve ja normaalipainoinen, olin vielä lapsi. En kai enää voi sellaisessa lukemassa pysyä, aikuisena naisena? Lisäksi, kuten edellisessä postauksessa kerroin, käyn salilla. Painohan nousee, kun lihasmassa alkaa kasvaa, eikö olisi ennemminkin huolestuttavaa jos paino näyttäisi edelleen samaa mitä alkuvuodesta kun en treenannut?
Onneksi pahin järkytys on kuitenkin jo lieventynyt tuon päivän jälkeen, oikeasti, ihan sama mitä painan. Kunhan olen terve. 

Se mikä kuitenkin tuottaa paljon paljon enemmän päänvaivaa on vartaloni hyväksyminen tällaisena mitä se on, kun se ei enää olekaan sellainen mihin on tottunut. Kehonkuvani on edelleen hirveän vääristynyt, välillä näen peilistä jo hieman pullean, välillä ihan hyväkroppaisen naisen. Viime aikoina enimmäkseen tuota ensimmäistä. Minusta tuntuu, että olen yhtäkkiä kasvanut joka kohdasta jotenkin paljon isommaksi, ja vaatteiden sovittaminen tuo päänvaivaa sillä en enää tiedä omaa kokoani. Tuntuu kuin olisin vieraassa kehossa, jokainen osa vartalostani on jotenkin kamalan vieras. 
Pari viikkoa sitten etsin kolmena eri päivänä farkkuja, sillä tuntui ettei yksikään niistä kymmenistä pareista mitä sovitin ollut kropalleni hyviä.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet mulle ihan mielettömän rankkoja, ja en voi sanoa etteivätkö nämä olisi vaikuttaneet syömisiini, taikka saaneet ajattelemaan laihduttamista. Olen miettinyt erilaisia dieettejä mitä aloittaisin, paljonko voisin laihtua, mitä en saa enää syödä, ja loppujen lopuksi tullut siihen tulokseen, että ei enää. Mä en hemmetti enää käänny takaisin. En halua enää lopettaa syömistä, rakastan sitä ja sen tuomaa hyvää oloa aivan liikaa. En halua luopua liikunnasta siksi etten jaksa kun en syö. En halua miettiä jokaikinen päivä, miten selvitä mahdollisimman pienillä ruokamäärillä. En voi jokainen kerta kun vartaloni alkaa näyttää naiselliselta, kääntyä takaisin ja pudottaa painoa. En, jos haluan olla onnellinen ja terve, niin se vain on.
Ehkä täytyy vain antaa ajan kulua, antaa itselle ja parantumiselle aikaa. Haluan uskoa, että jonain päivänä hyväksyn vartaloni.

liika on liikaa

Mulle kuuluu hyvää. Työharjoitteluni loppui loistavasti, kiitettävin arvosanoin. Minulla on kesätyö, käyn salilla ja kuntoilen, sekä syön hyvin ja puhtaasti. Kuulostaa unelmalta, mutta olen havahtunut siihen, etten ole varma mennäänkö nyt ojasta allikkoon.

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tämä nykyään vallitseva strong is the new skinny-trendi on enemmän kuin hyvä asia. En voisi olla iloisempi ja onnellisempi siitä, että enää laihuus ja itsensä näivettäminen eivät ole nuorten tyttöjen, ja poikienkin tavoite. Minusta on upeaa, että pikkuhiljaa mennään siihen suuntaan, että hyvinvoiva kroppa ja mieli on tavoiteltavaa, eikä tarvitse olla enää size zero.
Mutta mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöisten maailmassa?
Ei luultavasti mitään, niin kauan kuin henkilö on syvällä sairaudessa. Mutta entä ne, jotka ovat parantumisen tiellä ja mieli on heikko uusille vaikutteille? Mitä silloin tekee tämä trendi, joka keskittyy hulluihin liikuntamääriin viikossa sekä vain puhtaaseen ja terveelliseen ruokaan? Onko vaarana siirtyä suoraan seuraavaan syömishäiriöön, ortoreksiaan?
Missä menee raja terveellisyyden ja pakkomielteisen terveellisyyden välillä?

Olen havahtunut siihen, että olen liiankin hyvin tempautunut mukaan tähän vallitsevaan fitness-ilmiöön. Imen itseeni vaikutteita blogeista ja lehdistä, olen todella kiinnostunut ihmiskehon toiminnasta ja erilaisten ravintoaineiden vaikutuksista. Olen kuitenkin paremmassa kunnossa kuin vuosiin, ja voin sanoa, että pelkästään näiden asioiden oppimisella on ollut huima vaikutus paranemisprosessissani.


Se, mikä minua huolestuttaa nyt, on yli vetäminen, taas. Tämä elämäntapa on minulle uusi juttu, olen innostunut siitä ja sen tuomasta oikeasti hyvästä olosta niin paljon, etten edes kaipaa vanhaan takaisin. Huomasin kuitenkin näin juhannuksen kynnyksellä miettiväni pääni puhki, mitä teen. Enhän voisi juoda alkoholia, koska se on epäterveellistä, saatika syödä juhannusherkkuja, lukuunottamatta grillattuja kasviksia ja broileria. Missä välissä käyn salilla, ehdinkö ollenkaan, meneeköhän kehitykseni lihaskasvatuksen suhteen pilalle?


Okei, tässä vaiheessa soi hälytyskellot, nyt menee liiallisuuksiin. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun koko elämä pyörii tuollaisten asioiden ympärillä ja en pysty a) ottamaan rennosti juhannuksena b) nauttimaan kesästä ja kesäherkuista, olen jälleen oman mieleni vanki.
Tämä on kaukana terveellisyydestä ja kehon ja mielen hyvinvoinnista. Tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen syö herkkuja silloin kun tekee mieli, ne kuuluvat normaaliin ja tasapainoiseen ruokavalioon. Tällainen ihminen pystyy heittäytymään vapaalle arjen treeneistä ja ottamaan vaikka siiderin tai useamman, grillaamaan ystävien kanssa ja syömään karkkia juhannusyönä nuotion ympärillä.

Joten nyt otan itseäni niskasta kiinni, ja aion ottaa täysin rennosti koko juhannuksen. Ei stressiä, ei fitness-ruokaa. Mä en ole treenaamassa bikinifitness-kisoihin, enkä ole tiukalla kisadieetillä. Mä ansaitsen syödä ja saan syödä kehon ja mielen tarpeen mukaan. Elämässä on edelleen muutakin kuin omaan napaan ja syömiseen keskittyminen, siitä täytyy vaan muistuttaa itseään aina välillä.


Ottakaa tekin rennosti, ihanaa juhannusta!

järkytyksiä

Viime päivinä on tapahtunut hirveästi monenlaista. Olen ollut surullinen, äärimmäisen ahdistunut, mutta samalla myös onnellinen ja iloinen sekä nauttinut kesästä ja elämästä.

Eniten ahdistusta on tuottanut kesän alkamisessa mikäs muukaan kuin vaatteet. Ensinnäkin, suurin osa vanhoista sortseistani ei mene päälleni, mikä on todella hyvä. Enemmän olisin huolissani jos mahtuisin niihin. En tiedä oikeaa kokoani, rahatilanne on ollut liian heikko uusien kesävaatteiden hankkimiseen, sekä olen mielessäni tehnyt valtavaa työtä sen eteen kehtaanko ikinä enää laittaa sortseja jalkaani.
Kun viimein aloin olemaan valmis, edes hieman, hyväksymään kokoni ja varsinkin reiteni, huomasin jotain lisää mieltäni järkyttävää. Selluliittia. Minulla on sitä nyt jaloissani enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä tiedä miten hyväksyä asia. Ahdistuinko? KYLLÄ. Itkinkö kohtaloani? Kyllä. Haluaisinko ne pois millä keinolla hyvänsä? Kyllä. Haluaisinko palata vanhoihin tapoihin, jotta voisin taas sietää jalkojani? Kyllä. EN. Se mitä tässä vaiheessa ymmärrän, on se, että nämä ovat juuri niitä vastoinkäymisiä ja säikähdyksiä, joissa on  valittava jatkanko eteenpäin vai käännynkö taas kerran takaisin. Ja mä en helvetti soikoon käänny takaisin. Ajatellaanpa järkevästi. Kun olen vuosikausia näännyttänyt itseäni nälkään mitä erilaisimmilla dieeteillä, ja aina painon noustessa vähentänyt jälleen syömistä, olen saanut aineenvaihduntani enemmän kuin jumiin ja sekaisin. Kun sitten aloin paranemaan, vihdoinkin tosissani, ja aloin syömään, paino nousi nopeasti. Tottakai. Kehoni on vuosia nähnyt nälkää, ja yhtäkkiä annan sille ravintoa. Tietenkin se varastoi myös rasvakudosta, seuraavaa nälkäkuuria varten. Vaikka olen luullut huijaavani kehoani ja sen tarpeita olemalla syömättä, fakta on se ettei ihmiskehoa voi huijata. Se on fiksu. Se tajuaa, että jos et anna sille pitkiin aikoihin polttoainetta, kun sitä seuraavan kerran jostain tulee, se varastoidaan. Ihan vain sellaisen pikkujutun kannalta, että pysyisi hengissä. Okei, painoni nousi nopeasti, ja samalla rasvakudoksen määrä lisääntyi, so what. Get over it.
Vaikka nykyään syön kuinka puhtaasti, riittävästi, terveellisesti ja harrastan liikuntaa, en voi olettaa että vuosien vauriot kuitataan noin vaan. Olen työstänyt asiaa mielessäni, ja yrittänyt päästä sen yli. Luotan siihen, että pikkuhiljaa vauriot korjaantuvat ja kehoni alkaa taas toimia normaalisti.

Näiden asioiden oivaltaminen ahdistuksen jälkeen on tuonut viimepäiviini iloa, ja tunnetta siitä että vihdoin olen tarpeeksi vahva menemään eteenpäin. Mähän menen, vaikka siihen menisi ikuisuus ja viimeisetkin voimani, mä en enää luovuta. Mä en enää aio laskea hysteerisesti päivästä toiseen 500 kaloriani, puputtaa porkkanoita ja punnita grammoja vaan sen takia että hui kamala mulle on tullut selluliittia. Älkää tekään lannistuko. Nauttikaa kesästä, älkää murehtiko, elämässä ja maailmassa on niin paljon muutakin kuin meidän omat napamme ja syömishäiriömme!

liian pienet farkut

Olen huomannut, että kirjoittelen aika harvakseltaan nykyään. En kuitenkaan pidä sitä huonona, ehkä se tarkoittaa vaan sitä, että elämässäni alkaa olla muutakin kuin syömishäiriö?
Toisaalta koen myös, että minulla ei ole enää aiheesta niin paljon sanottavaa, tuntuu kuin olisin jo sanonut lähes kaiken mitä tarvitsee. Kuitenkaan en halua lopettaa kirjoittamista, en ihan vielä, sillä koen blogin olevan minulle pelastus niinä hetkinä kun en tiedä kenelle puhua. Teidän lukijoiden kommentit ja ihmiset joihin olen tätä kautta tutustunut, ovat parasta mitä tästä saan. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Tänään mulle tapahtui jotain kummallista.
Aamulla ennen töihin lähtöä mietiskelin, mitä pukea päälle, pyörin peilin edessä, ja ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin ajattelin näyttäväni oikeastaan aika kivalta. Mulla on peppu ja reidet, mutta ensimmäistä kertaa ne eivät olleet mulle itselleni merkki lihavuudesta ja epäonnistumisesta.

Hetken mielijohteesta päädyin kaivamaan esiin parit farkut, jotka eivät olleet menneet kirpparilla kaupaksi. Vein aiemmin keväällä kaikki sh-aikaiset vaatteeni kirpputorille myytäväksi ihan sen takia, etten enää koskaan tuntisi houkutusta palata pienempiin vaatekokoihin. Mä oikeasti kuvittelin mahtuvani niihin, sillä nämä kyseiset farkut eivät olleet lastenosastolta ja olivat jo vuosien käytössä venähtäneetkin.
Ei puhettakaan, kummatkaan eivät menneet reisistä ylöspäin.
Ensiksi ahdisti, sitten nauratti, ja lopulta päädyin vetämään uudet mustat farkkuni jalkaan ja ajattelevani; ei kiinnosta. Okei, mitä sitten jos en mahdu henkkamaukan 34 kokoon? Mitä sitten?
Mä treenaan ja syön hyvin, miksi mun pitäisi mahduttaa perseeni pikkuisiin farkkuihin jos sen ei ole tarkoitus niihin mahtua. Ketä ylipäätään kiinnostaa minkä kokoiset farkut minulla on? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen, jos en mahdu saman kokoisiin vaatteisiin kuin neljätoistavuotiaana? Ei, ei se tee.

Olen vuosikausia, jopa "parempina" aikoina kiduttanut itseäni, että varmasti mahdun tiettyyn kokoon, jonka olen itselleni asettanut hyväksi. En ole antanut itseni pysyä biologisessa painossani vain sen takia, että kuvittelin olevani parempi jos mahdun kokoon kolmekymmentäneljä. Mielellään kaksi. Sitten sekin jäi isoksi, senkä tiennyt enää mitä tavoitella.

Välillä vihaan mun reisiä, peppua, koko vartaloani ja sätin itseäni siitä, miksi olen päästänyt itseni tällaiseksi. Loppujen lopuksi olen hemmetin tyytyväinen. Oli mun vaatteet mitä kokoa tahansa, ne ei määritä sitä kuka mä olen, mitä mä osaan ja mihin mä pystyn. Okei, mulla on "paksut" reidet, mut hemmetti soikoon, niissä on lihasta, ne on kantaneet mua 24 vuotta, ne on kestäneet läpi kaiken sen paskan ja rääkin, kun mä vain halusin ne pienemmäksi. Mutta siitä huolimatta ne toimii edelleen, ne kantaa mua kun mä juoksen, kävelen, treenaan. En ole saanut pysyviä vammoja aikaiseksi. Mulla on ennen kaikkea jalat, joilla pääsen kävelemään.
Kaikilla meillä ei ole siihen mahdollisuutta.

Vaikka en mahdukaan vanhoihin farkkuihin, olen onnellisempi kuin vuosiin. Syön hyvin, terveellisesti. Jaksan treenata, jaksan puhua, jaksan nauraa. Olen välillä itsekin järkyttynyt omasta naurustani, siitä kovaäänisestä kiljahduksesta koska olen kuullut sen viimeksi 16-vuotiaana. Järkyttynyt ja samalla oivaltanut; hei, tuo olen minä. Se antaa mulle voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta ahdistuksesta huolimatta.

hiilarihuijaus

Huijasin tänään itseäni lounaalla.
Mutta ei, en siten miten luulette!

Olen vuosikaudet enemmän tai vähemmän pelännyt hiilareita, oikeastaan paljon enemmän kuin rasvaa. Pikkuhiljaa ruokavaliostani ovat karisseet perunat, pastat, makaronit, riisit; lähestulkoon kaikki vilja ruisleipää lukuunottamatta. Osasyynä näiden ruoka-aineiden karsimiseen on ollut se, etten pidä niistä. Mielestäni ne eivät maistu lähes miltään ja pidän koostumustakin vähän ällöttävänä (tiedän, saattaa kuulostaa oudolta :D) Riisi, makaroni ja pasta lisäksi turvottavat vatsaani valtavasti, eikä olokaan ole syönnin jälkeen mukava.
Mutta vaikka olenkin "karppiruokavaliotani" selitellyt näillä syillä, se suurin syy on kuitenkin ollut pelko. Olen vuosia pelännyt täysinäisyyden tunnetta, ja kun vilja tämän saa aikaan, on niiden syöminen ollut ehdoton ei.

Vielä tähänkään päivään saakka en ole uskaltanut pelkoani kohdata, lukuunottamatta satunnaisia uusien perunoiden syöntiä kesäisin. Uskomattoman typerää, tiedän, mutta vaikka olen näinkin pitkällä toipumisessani, en ole aterioihini lisännyt viljatuotteita. Jos olen syönyt kanaa, lisäkkeenä on ollut kasviksia tai salaatti, ja sama linja on jatkunut päivästä toiseen. Jos koululounaalla on ollut pastavuokaa tai vastaavaa, en ole syönyt sitä. En edes ole voinut ostaa lounaaksi lohisalaattia, jossa on riisiä mukana.

Viime kertainen ravitsemusterapeutilla käynti sai mieleeni kytemään ajatuksen; entä jos sittenkin alkaisin totutella viljojen syöntiin? Myönnän, että ajatus on ollut päässäni jo pitkään, mutta en sen eteen ole toiminut ennen kuin nyt. Kerroin tuolloin ravitsemusterapeutilleni, joka ruokavaliota moitti suuresti siihenkin nähden, miten paljon liikun, etten pidä kyseisistä ruoka-aineista. Hän kuitenkin sanoi, että miksen kokeilisi jotain vastaavaa tuotetta sen tavallisen riisin tai makaronin sijaan, tuotteita kun on niin montaa lajia!

Löysinkin kaupasta tuon jälkeen Ohrahelmiä. Hävettää myöntää, mutta paketti on notkunut keittiön pöydällä avaamattomana lähes kaksi kuukautta..
Tänään avasin paketin, laitoin kattilaan annoksen kiehumaan, valmistin tonnikalasalaatin, ja helmien keittämisen jälkeen sekoitin ne salaatin joukkoon. Koin tällaisen itseni huijauksen helpommaksi, sillä olen melko varma, että jos olisin ohrahelmet lisännyt lautasen sivulle annokseeni, en niitä olisi syönyt. Sydän pamppaillen ja mieli ristiriitaisia ajatuksia täynnä söin ison, ruokaisan salaattini viimeistä pisaraa myöten. Täytyy myöntää että hyvää oli, vatsa tuli enemmän täyteen kuin pelkillä rehuilla, ja mikä parasta, EI AHDISTA!

Kun olen ottanut ensimmäisen askeleen, uskon että tästä on erittäin hyvä jatkaa matkaa monipuolisempaan ravinnon saantiin, vaikka sitten aluksi sekoittamalla hiilarilisäke ruoan sekaan, niin etten voi sitä nyppiä joukosta pois. Täytyy myöntää, että kävi kyllä mielessä, mutta itseni tsemppaamisella en niin tehnyt.
Olen ylpeä itsestäni.

normaali

Normaali.

Vielä vuosi sitten vihasin tuota sanaa, kaikkea mitä se tarkoittaa. Varsinkin sitä, mitä normaalipaino tarkoittaa. Vannoin, etten ikinä päästä itseäni siihen painoon, joka minulle määriteltiin normaaliksi, etten ikinä koskaan milloinkaan tulisi sitä hyväksymään. 

Mä vannoin, että jos joskus painasin sen tietyn verran tai sen yli, tekisin itselleni jotain todella pahaa. Normaali tyttö, normaalipainoinen, normaali, normaali, normaali... 

Näin painajaisia, pelkäsin kuollakseni; pelkäsin kunnollisen syömisen aloittamista, pelkäsin sitä jos minusta tuleekin normaali.

Kuinka paljon onkaan muuttunut. 

Nyt olen normaalipainoinen. Jokaikinen veriarvoni on normaalilukemassa. Röntgenkuvissa ei näy mitään poikkeavaa, ne ovat normaalit. Syön suht terveellisesti ja normaalisti.

Ja musta tuntuu paremmalta, miltä on vuosiin tuntunut.

Normaali tarkoitti minulle sanana niin vääriä asioita, tavallisuutta, huomaamattomuutta, epäonnistumista. Olen edelleen sitä mieltä, että sana on hirveä, mutta se mitä se tarkoittaa terveydestä puhuttaessa, on ihanteellinen. Jos paino on normaali, se on ihanteellisissa lukemissa. Jos veriarvot ovat normaalit, ovat ne ihanteelliset. Jos syöt normaalisti, syöt hyvin, terveellisesti, ehkä jopa ihanteellisesti. Olen lakannut pelkäämästä, että jos en ole laiha tai tietyn painoinen, en riitä. Tai sitä, jos olenkin fyysisesti terve, kukaan ei välitä.

Vuosikausia itsetuntoni on rakentunut sen ympärille, mitä painan. Havahduin vaatekaappiani siivotessa siihen, etten koko aikuisikäni aikana ole antanut painoni olla siinä, missä sen on hyvä olla. Olen laihduttanut jatkuvasti mitä sairaimmilla keinoilla, enemmän tai vähemmän. Keskittynyt siihen, että kunhan reiteni eivät vaan osu yhteen, kaikki on hyvin.

Olen elänyt omassa pienessä täydellisyyden tavoittelun kuplassa, jossa ainut tavoite on ollut päästä pois normaalista ja olla laiha. Typerää. Itsekeskeistä.

En voi uskoa, että olen nyt tässä. Mä luulin että kuolen tähän. Luulin, etten milloinkaan voi alkaa syödä normaalisti, etten milloinkaan tule hyväksymään omaa vartalonmuotoani.

En voi sanoa, että olisin siihen tyytyväinen, mutta hyväksyn sen. 

Olen ymmärtänyt, miten kaikki ihmisessä kytkeytyy toisiinsa, miten teot vaikuttavat siihen miten kroppa toimii. Olen ymmärtänyt, että ihminen koostuu pelkästään saamistaan ravintoaineista. Miten ilman niitä voi toimia? Ei mitenkään, jos ei saa ravintoa, päätyy ennenaikaiseen hautaan. 

Olen viimeinkin ymmärtänyt etsineeni onnea väärästä paikasta, laihuudesta. Se, etten ole alipainoinen, ei vie minulta mitään pois. Olen hyvä näin.

Tiedän tien parantumiseen olevan pitkä ja kivinen, mutta olen jo pitkällä kun olen ottanut ensimmäiset askeleet.

Ja se, että olen fyysisesti (ja toivottavasti joskus henkisestikin) terve ja normaali, ei tarkoita sitä, että minä olisin normaali. Jokainen on erityinen ja omalaatuinen juuri sellaisena kuin on.

i'm back

Olen pitänyt pientä taukoa blogin kirjoittamisesta, ja oikeastaan koko blogimaailmasta. Tauko ei ollut mitenkään suunniteltu, minusta vain tuntui, että haluan pitää pienen breikin ja unohtaa koko tämän maailman. Tavallaan myös hetkeksi unohtaa koko sairauden.

Ja ihan oikeasti, tämä on tehnyt niin hyvää! Tätä tuntuu kummalliselta sanoa, mutta olen oikeasti välillä ajatellut, että mikä anoreksia. On ollut hetkiä, jolloin en edes muista sitä. Se on upeaa.

Kävin muutama viikko sitten viikonloppureissulla Kööpenhaminassa, ja matka ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Ja niinkuin tiedätte, matkustaminenhan on syömishäiriöiselle yksi suurimmista stressinaiheista, mitä mä siellä syön, en voi syödä mitään, entä jos on pakko?! 
Voin ylpeänä kertoa etten stressannut enkä pelännyt sitten pätkääkään, en ennen matkaa enkä sen aikana. Ja oikeastaan päivän ainut hetki, jolloin sairaus pääsi muistuttamaan olemassaolostaan oli iltaisin nukkumaan mennessä; mitä kaikkea ja paljonko olenkaan syönyt tänään.
Tuntuu kuin tuo reissu olisi vienyt parantumistani eteenpäin ihan valtavin harppauksin.

Kuitenkin huomaan olevani edelleen sekaisin ja hämilläni, tietyissä asioissa toimintatapani ovat edelleen melko sairaita ja typeriä. Kompensointi on edelleen vahvaa; jos herkuttelen on se seuraavana päivänä korvattava järjettömällä määrällä liikuntaa. Liikuntaa jo muutenkin tulee viikoittain niin paljon, etten oikein missään välissä ehdi palautua ja sen huomaa lihasten jäykkyydestä ja kolotuksesta. Välillä olen ollut melkoisessa kompensointi-kierteessä; herkuttelen illalla reippaasti, seuraavana aamuna liikun kuin hullu ja syön vähän, kunnes taas illalla olen niin nälkäinen, että herkuttelen jälleen suuria määriä.
Kuitenkin pidän hyvänä asiana, että tiedostan itse toimivani typerästi ja olen valmis ja halukas muuttamaan tätäkin. Olenkin nyt asettanut itselleni tietyn määrän liikuntaa viikossa, palautumispäivät mukaanlukien, ja lisää ruokaa päiviin. Tiedän, että kun lisään energiamäärää aamupalasta päivälliseen asti, ei illalla välttämättä tee mieli syödä kaikkea mitä eteen tulee. Ja vaikka tekisikin, so what. En saa rääkätä itseäni henkihieveriin siltikään seuraavana päivänä.
Välillä olen herkutteluistani johtuen pelännyt kuollakseni sitä, että syön itseni lihavaksi, oikeasti ylipainoiseksi. Olen pelännyt mutta samalla syönyt, kaikkea sitä mitä olen itseltäni kieltänyt, enkä edes ole halunnut vastustaa ruokahimojani. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ehkä tämä syömisvimma on täysin luonnollista pitkän kieltäytymisjakson jälkeen, ja että kroppa kyllä tasoittaa tilanteen kun se on saanut tarpeekseen.

Tuntuu kuin silmäni olisivat vihdoin avautuneet, mä haluan lopullisesti eroon tästä sairaudesta. En kaipaa enkä tarvitse tätä elämääni. Sairaus sai minut uskomaan, että olen tyhmä ja ruma, eikä musta ole mihinkään ilman sitä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että mustahan on vaikka mihin!
Syömishäiriö on maailman typerin ja itsekkäin sairaus, enkä aio enää koskaan upota siihen. Suoraan sanottuna vituttaa, kun ajattelen kuinka monta vuotta se on elämästäni typerillä tempuillaan vienyt.

Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, missä tilanteessa olen nyt, en olisi uskonut. Vuosi sitten olin varma, etten koskaan parane, etten halua olla muuta kuin laiha.
Haluan sanoa teille, että vaikka välillä tuntuu aivan liian synkältä ja toivottomalta, koskaan ei saa luovuttaa. Ja jos antaa itselleen luvan, on oikeasti mahdollisuus parantua.

Ja uskon, että sitten sulla on mahdollisuus ihan mihin vaan, vahvempana ja voimakkaampana.

oivalluksia

Kävin tänään aamulla tapaamassa ravitsemusterapeuttiani.

Ensinnäkin tahdon sanoa teille suuren kiitoksen. Teidän rohkaisustanne johtuen varasin ajan useiden kuukausien jälkeen.
Olen viimeksi käynyt hänen luonaan viime syksyn alussa, jolloin olin vasta alkanut totutella syömään.

Aamu oli hirveän kaunis, aurinko paistoi jo kahdeksalta. Kävelin kohti Taysia, suurta rakennusta joka kohosi eteeni, rakennusta jossa olen niin usein joutunut käymään. Mut valtasi niin suuri oivalluksien tunne, että kyyneleet kihosivat silmiini; mä en enää koskaan joudu tuonne tämän sairauden takia. En edes jaksa muistaa kuinka monesti olen joutunut tuon helvetillisen rakennuksen sisälle tahtomattani, aiheuttamalla itse itselleni niin paljon pahaa, etten tuota hoitoa osannut edes mitenkään arvostaa.
Miten mä olen voinut tehdä itselleni niin?
Miten mä en ymmärtänyt sitä itse, miten en ymmärtänyt yhtään mitään?

Koen niin suurta vihaa koko sairautta kohtaan, miten mä olen voinut sallia sen viedä mut kokonaan? Välillä olen niin uskomattoman vihainen, että haluaisin paiskoa tavaroita, huutaa ja riehua. Miksi olen tuhlannut elämästäni niin paljon!

Onneksi sain hoitoa, olen siitä hyvin kiitollinen. Moni ei välttämättä pääse hoitoon lainkaan vaikka kipeästi sitä tarvitsisi.

Mua itkettää, ei surusta vaan ilosta. Mä olen niin onnellinen, että saan olla tässä. Mä olen niin onnellinen siitä, että mulla on perhe ja ystäviä. Mä olen niin onnellinen, että pystyn nauttimaan pienistä asioista; siitä kun aurinko paistaa ja sulattaa lumia, aamulenkillä kuulen lintujen laulua, siitä, kun ymmärrän etten enää halua palata anoreksiaan. En koskaan.
Vaikka en olekaan parantunut, vaikka olen heiveröinen ja etsin itseäni ja identiteettiäni sairauden jälkeen, mä tiedän, etten enää palaa siihen synkkyyteen.
En halua palata kylmyyteen ja syömättömyyteen, siihen kun järki ei juokse muualla kuin siinä minkä hedelmän saan syödä seuraavaksi.

Mä en enää vihaa ruokaa. Mä rakastan sitä. Ruoka on hyvää ja ihanaa. Rakastan sitä kun olen antanut itseni luvan syödä, luvan syödä hyviä ruokia jotka ravitsevat kehoani.
Kyllä mä vielä pelkään syömistä, tiettyjä ruoka-aineita aivan hirveästi, mutta näin onnellinen hyvästä ruoasta en ole ollut sitten... no, ammattikoulun alkuaikojen. Seitsemän vuotta sitten.
Vaikka välillä haparoin ja putoankin, silti saan pidettyä kiinni siitä ohuesta langasta jolla olen takertunut elämään. Ja mä tiedän, ettei se lanka enää katkea. Kun on kerran maistanut mitä elämä oikeasti on, ei enää ole paluuta. Ja hyvä niin.

liikunnan riemua?

Milloin liikunnasta tulee pakkoliikuntaa?
Silloinko, kun lenkille ei voi lähteä jos sykemittari ei ole mukana mittaamassa kulutusta?
Silloinko, kun joka päivä on urheiltava jotenkin, edes kävellä?
Silloinko, kun nivelet ja lihakset särkevät niin, että voisin itkeä?

Älkää käsittäkö väärin, mä en ole tipahtanut laihdutusmaailmaan, mä olen hurahtanut liikkumiseen jokaisella solullani. On ihanaa, kun tuntuu, että jaksaa. On ihanaa jaksaa nostaa isompia painoja, liikkua monta tuntia putkeen, juosta aina hieman pidempään. Se tuntuu hirveän hyvältä.
Mutta raja liikunnan ilon ja pakkoliikunnan välillä on niin hiuksenhieno, että sitä on vaikea erottaa.

Yhdestä riippuvuudesta toiseen.

Tuntuu, että en pysty enää hidastamaan tahtia, koska olen niin innoissani jaksamisestani ja pystymisestäni.
En ole varma, tunnistanko kehoni merkkejä, miloin se käskee minun levätä.

Tiedän ajatusmaailmani olevan edelleen sairas, koska syvällä mielessäni tiedän ajattelevani, että liikunnalla ansaitsen ruokani. Mun on hirvittävän vaikeaa syödä kunnolla, jos en ole urheillut.

Päässäni vallitsevaan myllerrykseen liittyy yksi asia lisää;

Liikunko liikaa? Liian vähän? Tarpeeksi? Mikä on tarpeeksi?