merry x-mas

Oikein ihanaa joulua kaikille lukijoilleni <3

Heitän myös ilmoille pienen haasteen, ja toivoisin, että jokainen panostaisi siihen 110 prosenttisesti. Joulu on vain kerran vuodessa, joten annetaan itsellemme lupa syödä!
Haaste on tällainen; kukaan ei

• paastoa/ole syömättä jouluruokaa

• ahmi tai/ja oksenna

Ps. Maha saa olla täynnä hyvää ruokaa ja ehkä vähän suklaatakin, me jokainen ollaan ansaittu se :)

bulimiasta

Ajattelin tehdä postauksen aiheesta, jota häpeillään, ja usein piilotellaan. Bulimiasta.

Kirjoitan tämän tekstin oman kokemukseni ja mielipiteideni perusteella, joten toivon ettei kukaan tästä loukkaannu.
Lisäksi tässä saattaa olla järkyttävää materiaalia, joten varoitan.

Kun anoreksiaa (valitettavasti) nostetaan jalustalle, se on kuin merkki täydellisen fyysisen halun ja tarpeen vastustamisesta. Bulimiaa pidetään likaisena, kuvottavana ja jotenkin "vääränlaisena" syömishäiriön muotona. Vaikkakin se on jopa yleisempi, kuin puhdas anoreksia.

Minun sairausvuosistani noin puolet on kulunut bulimiasta kärsimiseen, puolet anoreksiaan, vaikka täällä useimmiten siitä puolesta vain kirjoitankin. Tavallaan syömishäiriöni jopa alkoi bulimiasta, päätyi anoreksiaan, eikä toisinpäin kuten usein ajatellaan.


Mielestäni on hirveää ajatella, kuinka paljon bulimiaa sairastavia ihmisiä onkaan, ja kuinka moni heistä ei saa apua, koska ei kehtaa pyytää. Bulimia saa ihmisen vihaamaan itseään, omia halujaan ja tarpeitaan syödä. Bulimia saa ihmisen enemmän sekaisin kuin mikään muu, mitä tiedän. 
Tätä paskaa sairastava ja läpikäyvä ei välttämättä tiedosta edes itse olevansa sairas, saattaa vain ajatella olevansa heikko ja huono. Yleensä bulimiassakin on päämääränä laihtuminen, itsensä nälkiinnyttäminen. Ja kun sairastunut ei tässä onnistu, vaan "sortuu" syömään ja ahmimaan kerta toisensa jälkeen, pitää hän itseään hirveänä, helvetin huonona ja epäonnistuneena ihmisenä.
Bulimiaa sairastava nostaa anoreksian jalustalle, "miksi minä en pysty olemaan syömättä".
Kun ahmiminen ja oksentelu ei välttämättä näy ulospäin sairaalloisena laihuutena, sitä eivät ulkopuoliset helposti huomaa, ja tämä saa sairastuneen vielä pahemmin inhoamaan itseään, koska "ei voi olla sairas, kun ei ole laiha".

Minun pahimmat vuoteni bulimian parissa ovat jo olleet ja menneet, ja suurin ja pahin pelkoni on sairastua siihen uudestaan. Mä pelkään sitä. 
Bulimia on täydellinen kontrollin menetys, itsestään, elämästään ja fyysisistä tarpeistaan. 
Tarvetta ahmia ja oksentaa on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei sitä itse ole kokenut, mutta se on sitä kun et pysty hallitsemaan omaa kroppaasi, etkä mitä sille teet. Tämä on ajatuksenakin jo pelottava.

Muistan, miten päivästä toiseen yritin kaikkeni elää lähes ilman ruokaa, kunnes päässäni napsahti ja aloin ahmimaan kaikkea mitä löysin. Mä en voinut lopettaa. Ahmin ja oksensin, sydämeni hakkasi, käteni tärisivät ja vaivuin kuin johonkin transsiin, josta en päässyt pois. Ahmin karkkia, leipää, jäisiä pullia, roskikseen itseltäni piiloon heittämäni puolikkaan sipsipussin. Ihan mitä vaan. Oksensin kunnes kurkkuni ja nenäni valui verta, tai pyörryin vessaan. Saatoin lähteä lenkille, tulla kotiin ja sama alkoi alusta. Naamani oli turvonnut muodottamaksi, oksentelu keräsi nestettä ympäri vartaloani. Jokaisen "sekoamisen" jälkeen vihasin itseäni, syytin itseäni ja halusin vain kuolla. Olin väsyneempi kuin koskaan. Eikä kukaan tiennyt.
Kun apua haettanu kerroin muutamille kavereille, he sanoivat etteivät olisi uskoneet. Vihasin itseäni lisää.
Mä pidin itsenäni pitkään helvetin paskana, kun en onnistunut laihduttamaan, ja mulla meni pitkään ennenkuin uskalsin hakeutua hoitoon.

Sitä ennen ehdin lähestulkoon tappamaan itseni oksentelulla. Vereni romahti niin huonoksi, että saan olla kiitollinen siitä että olen tässä.

Minulla on yksi pyyntö, älkää odottako sitä, että "olette tarpeeksi sairaita". Älkää odottako, vaan hakekaa apua ja tukea ennenkuin tuhoatte itsenne. Kaikille ei käy yhtä hyvä tuuri, että selviää hengissä, syömishäiriöt ihan oikeasti tappaa.

 

apua

Viime viikkoina mut vallannut ahdistus ei tunnu irrottavan otettaan. Toki on parempiakin päiviä, mutta möykky rinnassa muistuttaa olemassaolostaan joka päivä.

Viikonloppuna olin juhlimassa äitipuoleni synttäreitä entisessä kotikaupungissani, ja juhliin sisältyi ruokailu sekä kahvitus. Ennen juhlaa mua ei sen kummemmin ahdistanut, olin niin nälkäinen, että odotin annostani vesi kielellä. Puolessavälissä lautasta sydämeni alkoi hakkaamaan lähestyvän paniikkikohtauksen tavoin, en voi syödä enempää. En voi en voi en voi! Tuo näkyi varmasti ulospäinkin, sillä käteni tärisivät enkä pystynyt syömään annostani loppuun.

Koko päivän tunsin olevani liian iso, liian pyöreä, eikä ajatus jättänyt mua hetkeksikään rauhaan. Illalla lähdimme vielä erääseen ravintolaan porukalla, otimme muutaman lasin viiniä, ja koska en nykyään juo lähes ollenkaan, alkoholi pahensi vielä ahdistustani. Paikassa oli karaoke, ja normaalisti minä rakastan laulaa, tiedän olevani hyvä siinä ja olen muutenkin musikaalinen. Mua kehotettiin useampaankin otteeseen lavalle, mutta mä en pystynyt. Mua ahdisti niin paljon. Itseni, kokoni. Mä en vaan voinut mennä kaikkien eteen katsottavaksi. Koko illan purin hammasta ja pidättelin itkua.

Olen täälläkin kertonut, etten ole käynyt vaa'alla kuukausiin, enkä siten tiedä painoani. Olen ajatellut sen olevan vain hyväksi, ja se on ollutkin, mutta nyt en enää tiedä mitä ajatella.
Tunnen olevani lihava, iso ja paisunut, ja koska en tiedä painoani, kuvittelen olevani valtavasti isompi kuin mitä luultavasti olenkaan.

Tarvitsen apuanne, pitäisikö minun käydä vaa'alla?
Auttaako painon tietäminen, vai ajaako se vain takaisin laihdutusrumbaan?
Mä en tiedä mitä tehdä.
Toisaalta mä haluan laihduttaa, pikkuisen.
Mutta toisaalta, en jaksa enää.
Enkä halua enää.

keep fighting

Viime viikot ovat olleet mulle erityisen raskaita. Mulla on ollut pitkästä aikaa todella paha olla, enkä oikein ole osannut käsitellä asiaa, en oikein edes osannut kirjoittaa siitä tänne.
Mua ahdistaa joka päivä, joka hetki, tuntuu kuin rinnassani olisi iso möykky jota en saa pois. En sen tarkemmin ole osannut määritellä tuota ahdistuksen tunnetta, mistä se johtuu tai mihin se liittyy.

En ole ollut kohta kahteen viikkoon koulussa, mä en pysty mennä. En ole nähnyt kavereita, tai käynyt ihmisten ilmoilla, en pysty. Kaupassakäynti aiheuttaa niin ison ahdistuskohtauksen että kädet tärisevät. Kuljen kuin zombi eteenpäin päivästä toiseen, syön mekaanisesti pakottaen itseni siihen.
Mä en kehtaa käyttää vartalon myötäisiä vaatteita, mun vartalo, kaikki osat siinä ahdistaa mua. Tuntuu kuin olisin liian iso, liian pehmeä, liikaa.

Koska olen niin ahdistunut itsestäni, tuntuu kuin jokainen solu kehossani huutaisi "laihduta, laihduta!"
Mutta mä tiedän, että tää on se hetki, kun mun täytyy pysyä vahvana. Kun olen mennyt hurjasti eteenpäin viime aikoina parantumiseni suhteen, luulen, että sairaus on huomannut että minä vahvistun ja tiukentanut otettaan. Kuin se hirviö sisälläni kuristaisi mua ja huutaisi kovempaa kuin koskaan ennen.

Aion taistella, pitää järjen päässä. Olen päässyt jo niin pitkälle. Vaikka sairaus huutaa mun olevan epäonnistunut nyt, kun olen normaalipainoinen ja syön, tosiasia on se, että jos lopetan syömisen ja alan laihduttaa taas, olen luovuttanut itseni suhteen. En halua, että niin käy!

Parantumiseen kuuluu isotkin takapakit, ja yritän vain ajatella tämän vaiheen sellaisena. En vain osannut aavistaa miten pahalta voikaan tuntua.

Olen kerännyt itsestäni kaikki voimanrippeet ja aion pistää sairautta kynsin ja hampain vastaan.

haastetta

Sain vadelmalta haasteen, ja nyt sain vihdoin aikaiseksi vastata siihen :)

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get rocignized.

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.
 
 11 asiaa minusta:

1. Rakastan tatuointeja. Varsinkin tekstejä. Itselläni on yksi ja toiseen on jo aika varattuna!
2. Rakastan vaatteita, muotia ja pukeutumista ylipäätään.
3. Mielestäni ihmiseen rakastutaan, ei sukupuoleen.
4. Mun on nykyään vaikea päästää ihmisiä lähelleni.
5. Olen todella epävarma. Ennen sairastumistani olen ollut itsevarma ja rohkea, välillä jopa liiaksikin, mutta nykyään olen kadottanut kaiken varmuuteni.
6. Suuttuessani kiihdyn nollasta sataan noin sekunnissa, mutta lepynkin suunnilleen yhtä nopeasti :D
7. Kyllästyn helposti, tavallaan kaipaan jatkuvasti jotain uusia asioita elämääni.
8. Pidän lentämisestä, mutta laivassa mua pelottaa :D
9. Musta on tullut aamuihminen, herään 7-8 aikaan vapaapäivinäkin ihan vain siksi että se on mukavaa.
10. Inhoan aikatauluja ja sääntöjä.Noudatan niitä vain silloin, kun on pakko :D
11. Olen hyvin itsenäinen. Mulla on jonkinsortin pakkomielle yrittää aina selvitä kaikesta yksin.

11 vadelman kysymystä:

1. Millaisena ihmisenä läheisesi sinua pitävät?
Hmm. Luulisin, että iloisena, sosiaalisena ja taistelijana.

2.Oletko ennakkoluuloinen?
En mielestäni.

3.Minkälainen pukeutumistyyli on mielestäsi täydellinen?
Tässä tulee mieleen vain yksi esimerkki, Kenza. Hän on ihana sanan kaikissa merkityksissä.

4.Oletko luova?
Olen kyllä. Olen pienestä saakka piirtänyt ja maalannut, välillä kirjoittanut omia biisejä ym.
Valitettavasti tuo kaikki on vain jossain vaiheessa jäänyt..

5.Jos näet jossain pikaruokalassa selkeästi ylipainoisen ihmisen, mitä ajattelet (rehellisesti!)?
En voi tällaista henkilöä tuomita, kun en tiedä taustoja, mutta kyllä musta saattaa tuntua kurjalta, että hän tekee itselleen pahaa. Jokaisen oma asia se kuitenkin on mitä suuhunsa laittaa.

6.Minkä asian muuttaisit omassa luonteessasi jos saisit valita?
Sen liiallisuuksiin menevän "mä pärjään yksin"-piirteen.

7.Unelmatyö?
Työ, jossa saan toteuttaa omia näkemyksiäni ja haastaa itseäni jatkuvasti. Jotakin matkailuun ja tapahtumajärjestämiseen liittyvää.

8.Koetko, että sinulla on paljon vai vähän ystäviä?
Paljon kavereita, vähän ystäviä.

9.Minkälaisia ihmisiä (luonteeltaan) et voi sietää?
Ylimielisiä ja kateellisia.

10.Koira vai kissa?
Kissa <3 oon henkeen ja vereen kissaihminen.

11.Oletko läheinen vanhempiesi kanssa? 
Nykyään hyvinkin läheinen. Paljon enemmän kuin ennen.

Koska niin moni on tämän jo tehnyt, en haasta ketään tai tee omia kysymyksiä. Jokainen joka haluaa tehköön siis :)

 

syö tai itke ja syö

Luin juuri äskettäin tämän Erja Vanhalan ja Sanna Hälvän kirjoittaman Syö tai itke ja syö-kirjan. Se on kertomus, jossa on faktaa syömishäiriötä sairastaneesta Sannasta, parantuneesta tytöstä ja hänen ajatuksistaan, hänen hoitajansa Erjan ja perheenjäsentensä ajatuksista ja kokemuksista. Tykkään lukea kirjoja, jotka käsittelevät syömishäiriötä sillä tavoin, että se kannustaa ennemminkin paranemiseen kuin siinä pysymiseen.

Oli mielenkiintoista lukea, kun kirjassa oltiin otettu perheenjäsenten kokemukset ja tuntemukset mukaan, sillä usein läheisille tarjottava apu on erillään itse sairastavan saamasta avusta, eikä syömishäiriöinen välttämättä osaa edes kuvitella, miten hänen läheisensä asiaa kokevat. Sannan isä kertoi kirjassa, ettei aluksi pystynyt hyväksymään sairautta ja ettei voinut käsittää syömättömyyttä. Ja kyllä sen tavallaan pystyy ymmärtämäänkin, miksi hemmetissä ihminen ei syö?! Voin vain kuvitella sen turhautumisen tunteen.

Halusin ottaa kyseisen kirjan esille täällä siksi, että törmäsin sitä lukiessani muutamiin kohtiin, jotka herättivät minussa voimakkaita oivalluksen ja samaistumisen tunteita:

"Mistä paraneminen alkaa?
Paraneminen, kuntoutuminen ja toipuminen alkavat siitä, kun nälkiintyminen kropassa korjaantuu ja kehon rääkkääminen loppuu. Mieli ei voi rakentua, jos aivoilla ei ole siihen tarvittavaa energiaa"
             
Totta, tämä on niin totta. Olen tiennyt asian lähestulkoon aina, mutta ei, en ole ottanut kuuleviin korviini enkä uskonut sitä. Vasta painon normalisoimisen jälkeen olen huomannut asian olevan juuri näin. 

"Anoreksiaa sairastava ei pidä itsestään, ja siksi hänen on vaikea hyväksyä ja ymmärtää muiden välittävän hänestä"

Niimpä. Itse lähestulkoon suljin muut ulkopuolelle. Menkää pois, minä en tarvitse ruokaa, älkää puuttuko siihen.

"Kaiken pohjana paranemiselle on päätös"

Allekirjoitan tämänkin. Olen näiden seitsemän vuoden aikana yrittänyt parantua noin miljoona kertaa. Mutta hei, yritys ja päätös on kaksi eri asiaa. Nyt olen päättänyt.

"Paino voidaan saada nopeasti nousemaan, mutta mieli tulee monia kuukausia jäljessä"

Ei tarvitse olla toipunut, jos "näyttää normaalilta". Suurella sydämellä kaikille teille, jotka epäröitte ja pelkäätte painonnostoa.

"Kuntoutuminen lähtee pienistä asioista ja teoista. On oltava samaan aikaan itselleen armollinen ja tiukka. Hyväksyä eteen tulevat takapakit ja kompastumiset. Rämmittävä ylös pohjamudista, jos sinne joskus tuntee uponneensa ja ravisteltava kannoiltaan ne ajatukset, joilla syömishäiriö yrittää valloittaa mielen kerta toisensa jälkeen.Uskottava omaan tavoitteeseen ja tahtoon omasta paranemisesta. Kohdattava pelkonsa elää ilman syömishäiriötä ja tartuttava kiinni siihen oman itsensä näköiseen elämään, joka ei ole kadonnut minnekään sairauden aikana. Tietoisena siitä, että olen juuri niin hyvä, tärkeä ja rakastettu, sellaisena kuin olen. Ja se riittää."

Tämä kohta on itse kirjasta kertovan Sannan kirjoittama. Ja ainakin muhun se osui ja upposi. Siinä on paljon mietittävää.

marraskuu

Ja pimeys. Kylmää, märkää, sataa, harmaata ja synkkää.

-Mikäs sen parempaa aikaa kuin syksy, keskittyä laihduttamiseen ja syömättömyyteen?
-EI EI JA EI. En ala, en halua.

Ajatukseni saavat mut välillä todella sekaisin. Tuntuu kuin päässäni olisi jatkuvasti joku, joka yrittää saada mua vaihtamaan suuntaa, takaisin sinne, mikä on jo niin tuttua. Mutta en mä sitä ääntä kuuntele, en enää, Ehkä olen vahvempi kuin ennen, ehkä olen vain niin kyllästynyt siihen samaan oravanpyörään.

Syömishäiriön sairastaminen on vaikeaa, ihan hirveää helvettiä päivästä toiseen. Mutta miksei kukaan ole sanonut, kuinka rankkaa paraneminen on? Kuinka paljon voimia voikaan viedä sairauden ääntä vastaan taisteleminen joka päivä, joka hetki?

Onneksi jokainen päivä ei ole yhtä kamala, on päiviä jolloin hirviö ei huutele päässäni ja tunnen olevani hyvä, ja niiden voimalla jaksan jatkaa.
Mun puolesta sairaus saa huudella ihan niin kovaa kuin haluaa ja haukkua minua läskiksi ja rumaksi, mä vielä tuhoan sen kokonaan ja paras tapa jatkaa eteenpäin on olla kuuntelematta ja keskittää ajatuksia sellaisiin asioihin, jotka tuovat iloa ja hyvän mielen.

Tällä hetkellä mulle tuo hyvän mielen..

...tuleva joulu

 ...tuleva lumi ja valkoinen maa

...rauhalliset aamut

...kynttilät

... ja suklaakuorrutetut parapähkinät, joita uskallan syödä ahdistumatta ja joita rakastan!

Mikä teille tuo hyvän mielen kaiken pimeyden ja mielen myllerryksen keskellä?

nälkä ja kylläisyys

Syömishäiriötä sairastavilla on usein vääristynyt käsitys nälästä, ja voi jopa olla ettei niitä normaaleja nälkäsignaaleja ole lainkaan.

Mulla itselläkin on ollut niin. Tarkoitan nyt sellaista nälkää, että maha murisee kovaan ääneen. Oikeastaan se on vasta viime aikoina tullut takaisin, sellainen normaali nälän tunteminen.
Kuitenkin tiedostan, että vaikka varsinaista mahanmurina-nälkää en kuukausiin ja jopa vuosiin tuntenut, mulla oli silti nälkä jatkuvasti. Se oli vain erilaista, sellaista, minkä muistan tulleen joskus lapsuudessa kun ruokaväli oli venähtänyt liian pitkäksi ja vain heikotti, pyörrytti ja oksetti.
Olen tajunnut, että sellainen olo mulla on vuosia ollut kokoajan, päivästä toiseen. Järkyttävä nälkä. En onneksi koskaan pyörtynyt, mutta myöskin ihmettelen edelleen miten olen pystynyt käymään töissä, koulussa ja liikkumaan siinä olotilassa.

Mun on edelleen tosi vaikea hahmottaa nälkää ja kylläisyyttä. Syön silloin kun pitää ja tasaisin väliajoin, pyrkien välttämään nälän kasvua liian suureksi koska tiedän sen johtavan ahmimiseen. Mutta auta armias jos en tunne yhtään mahan kurinaa ruoka-ajan lähestyessä! Ilman tuota palannutta nälän tunnetta mun on tosi vaikea sallia itselleni ruokaa. Toki ymmärrän, että juuri sillä säännöllisellä syömisellä pyritään välttämään nälän kasvua liian suureksi ja niimpä ahdistuksesta huolimatta puputan kiltisti ruokani.

Toinen asia, joka mulle tuottaa hankaluuksia, on kylläisyys. Voisin jopa sanoa, että tällä hetkellä juuri se on isoin peikko, pelkään kylläisyyttä mielettömästi. Normaali ihminen syö sellaisen annoksen ja sen verran, että vatsa on täynnä, ei liikaa, mutta sopivasti ja ennen kaikkea se on normaalia. Mä taas pureskelen pientä annostani rauhallisesti tavallaan peläten ja kuulostellen jatkuvasti sitä, olenko jo tarpeeksi täynnä vai en. Pelkään sitä, että oloni on täysi ja mahani täysi, niimpä taidan edelleen sortua liian usein siihen etten syö tarpeeksi isoja aterioita. Koulussa ruokaileminen on kaikista ahdistavin ruokailutilanne, olen joka kerta vähän hukassa paljonko ruokaa otan, mikä on tarpeeksi, minkä verran uskallan ottaa etten ole liian täynnä. Se on todella stressaavaa ja yritän jatkuvasti päästä pelostani irti ja todistaa itselleni, että se jos olo on kylläinen ei todellakaan tarkoita että nyt olen huono ihminen ja lihon välittömästi.
Eihän muillekaan ihmisille tapahdu niin, miksi minulle tapahtuisi?

Huomaan ja tiedostan kyllä, että tietyt ajatusmallini ovat edelleen kovin vääristyneitä ja pelkään jokaista syömistilannetta kamalasti, mutta teen jokainen päivä töitä asian muuttamisen eteen.

Miten te koette nälän? Tunnetteko te sitä?
Entä kylläisyys?

kuulumisia

En ole viime viikolla lainkaan postaillut. Syy on siinä, että mennyt viikko on ollut mulle yksi raskaimmista pitkään aikaan.

Olen tavallaan "suorittanut" ihmeparantumiseni vain muutamien kuukausien aikana, aloittanut koulun ohella työt jolloin vapaapäiviä on ollut yksi viikossa sekä säännöllisen treenaamisen terveysasioista innostuneena, unohtaen välillä lepopäivät kokonaan. Tyypillistä mulle, liian iso pala kakkua kerralla. Olen ollut hirveän väsynyt ja flunssainen, sekä omituisen ahdistunut päivittäin.
Olen aina vaatinut itseltäni hirveän paljon kaikissa asioissa, ja ilmeisesti oletin, että nyt kun menee paremmin, olen terve. Tiedän, ei se niin mene. Vaikka fyysinen kuntoni onkin nyt korjaantunut, menkkani alkoivat yli vuoden tauon jälkeen ja "näytän terveeltä", mieleni ei ole parantunut eikä sen tarvitsekaan olla. On vaikeaa muistaa olevansa edelleen toipilas.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin itsessäni ylpeä vaikeamman vaiheen kuluessa. Useita vuosia sairastettuani olen tottunut tietynlaisiin käyttäytymismalleihin ahdistuksen purkamisessa, niin kuin tiedätte, syömisen reippaaseen vähentämiseen. Nyt en sitä kuitenkaan ole tehnyt, vaan olen syönyt ihan normaalisti ja säännöllisesti.
Valehtelisin, jos sanoisin etteivät vanhat tavat olisi houkuttaneet, kyllä ne ovat. Ruokahalua ei ole ollut ja varsinkin lämmin ruoka ja iltapala ovat aiheuttaneet valtavaa skippaamisen halua. Mä olen tsempannut itseäni hirveästi, käytännössä itkenyt ja syönyt.

Se on ainoa tie terveyteen. En saa antaa fyysisen kuntoni enää romahtaa, en kun olen jo päässyt näin pitkälle. 

Muistakaahan tekin syödä, joohan? Me tarvitsemme ruokaa.

ahdistuksen aiheuttaja

Kun nykyään joka mediassa ja tosielämässä toitotetaan kaikenmaailman dieettejä, laihdutusneuvoja, syömishäiriöitä yms, on todella vaikea elää yhtäkään päivään kuulematta tai näkemättä jotain näihin asioihin liittyvää.
Koulukaveri saattaa voivotella "lihomistaan" ja onnetonta "vatsamakkaraansa", joka johtaa laihdutus/painokeskusteluun.
Työpaikalla joku kertoo laihtuneensa viisi kiloa jollain uudella ruokavaliolla ja laskevansa tarkkaan syömänsä kalorit. Tai että naapurin Pirjo on lihonut kymmenen kiloa, herranjestas.
Illalla katson Salkkareita (joo, olen koukussa..) jossa seurataan erään hahmon sairastumista anoreksiaan.

Okei, voi hemmetti, miten voi päästä sairaista ajatuksista eroon kun tuntuu että jokapuolella ihmiset, varsinkin naiset, keskittyvät syömisiin, laihtumisiin, lihomisiin kuin ne olisivat tärkeintä elämässä?

Mun pitäisi sulkea ne puheet ulkopuolelle, olla välittämättä ja kuuntelematta. Mutta vaikka kuinka tsemppaan ja yritän, en pysty. Mä ahdistun joka kerta tällaisista keskusteluista niin paljon, että rintaani muodostuu valtava ahdistusmöykky. Jostain syystä koen tällaisissa tilanteissa aina olevani huono, ylipainoinen, epäonnistunut.
Mä ahdistun muiden ihmisten syömisongelmista, ihmisistä jotka eivät ole vielä parantumisvaiheessa, laihoista tytöistä kaupoissa, keskustassa ja koulussa. Noista koulu- ja työpaikkakeskusteluista ja TV-ohjelmista. Tahtoisin vain päästä eroon siitä ainaisesta huonommuuden tunteesta.

Miten te muut koette tällaiset asiat?
Olenko ainoa joka ottaa itseensä niin raskaasti asiat, jotka eivät edes koske mua?
Onko teillä neuvoja miten sivuuttaa ahdistus näissä tilanteissa?

avun pyytäminen

Mä olen kova hautomaan asioita. Oon aina ollut. Oon sitä ihmistyyppiä, joka on oppinut pysymään vahvana, oppinut siihen että elämä heittelee ja että silti on noustava pystyyn.
Toisaalta se on hyväkin, olen huomannut olevani tietyissä asioissa vahva; minulta pyydetään apua enkä ota pieniä vastoinkäymisiä raskaasti.
Kuitenkin erinnäisten elämässäni tapahtuneiden asioiden, ja ihmissuhteiden kautta minulle kehittyi vankka ajatusmaailma; että minä en tarvitse apua. En tarvitse, on pakko pärjätä yksin, en valita turhasta, on jaksettava. 
Kun 17-vuotiaana sairastuin, ja syömishäiriöni alkoi oireilemaan, en olisi voinut kuvitellakaan ensinnäkään myöntäväni asiaa kenellekään, saatika sanomaan ääneen, että tarvitsen apua.

Sekoilin yksin noin vuoden, kunnes vihdoin murruin aivan täydellisesti ja myönsin etten pärjää. Aloitin hoidon, ja puolentoistavuoden päästä luulin "parantuneeni", en oireillut ja lopetin hoidon. En rehellisesti sanottuna tiedä edelleenkään, luulinko tosissani olevani terve vai kuvittelinko niin vaan. Muutin yksin uuteen kaupunkiin ja elin "normaalia" elämää. Jossain vaiheessa, täysin tuntemattomasta syystä oksentelu alkoi palata kuvioihin. En suostunut myöntämään, että tilanne oli taas riistäytymässä käsistä, ajattelin etten voi enkä saa olla enää sairas enkä kertonut kenellekään mitään. Oksensin lähes joka päivä enkä muista tuosta ajasta muutakuin ahdistuksen ja pahan olon. Noin puoli vuotta tappelin itseni kanssa yksin, kunnes muserruin. Soitin äidilleni itkien, äiti, mä en enää jaksa. Hän oli tiennyt koko ajan, että minulla menee huonosti.

Hän sanoi mulle sanat, joiden sisäistämisessä mulla on mennyt vuosia, jotka vasta viime aikoina olen oppinut hyväksymään; sun ei tarvitse olla aina niin perkeleen vahva. Sä et oo heikko, jos pyydät apua. Kenenkään meistä ei tarvitse taistella yksin, eikä ole heikkoutta sanoa "auta".

No, hakeuduin uudelleen hoitoon. Koen kuitenkin, että tämän jälkeen flippasin vielä pahemmin, mun luonteelle oli äärimmäisen kova paikka sairastua uudestaan ja myöntää sitä.
Siitä päivästä viime kevääseen asti olen temppuillut ja vääntänyt itseni kanssa, "halunnut" parantua, vaikka oikeasti olen halunnut vain laihtua luurangoksi.

Tämä on hemmetin kova sairaus. Ja vakava. Hidas itsemurha.
Meillä on lupa sairastaa ja saada siihen apua, kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Meidän ei tarvitse jaksaa yksin. Pyytäkää apua, jos tuntuu siltä, ettei jaksa.

tarpeeksi sairas?

Anteeksi blogihiljaisuus, olen tehnyt pitkää päivää sekä koulussa että töissä, ja lisäksi vielä olin reissussa viikonlopun.
Väsymys on aivan järkyttävä, lisäksi sain vielä flunssankin, joten varsinkin tällaisina hetkinä syömishäiriö-ajatukset voimistuu. Mutta voin ylpeänä sanoa, että en ole kuunnellut niitä tippaakaan! En sano, että syömiseni olisi kovin terveellistä ollut varsinkaan nyt viikonlopun aikana kun olen herkutellut, mutta ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mua ei haittaa yhtään. Se ei ole johtanut kompensointiin eikä hirveään ahdistumiseen. Tuntuu, kuin olisin voittanut taas itseni :)
On ollut ihanaa kirjautua bloggeriin ja huomata että olen saanut lukijoita, kiitos teille ja tervetuloa <3

 

Olen viime aikoina miettinyt huonommuuden tunnetta. Ennen sairastumistani en ollut epävarma lähestulkoon mistään, en tuntenut itseäni huonommaksi tai typeräksi. Luonnollisesti sairauteni käänsi tuon päälaelleen ja aloin hävetä jokaista sanomaani sanaa tai tekemääni liikettä.
Koska sairastan anoreksian lisäksi myös bulimiaa, olen pitänyt itseäni aina huonona anorektikkona. Pahimpaan aikaan luin anoreksiablogeja, ja selasin internetin ihmeellistä maailmaa kadehtien niitä sairaita, jotka eivät kertakaikkiaan syöneet herkkuja. Kaikista eniten kateudella luin ihmisistä, jotka eivät vuosikausiin olleet syöneet suklaata, karkkia tai leivonnaisia, eivätkä edes pystyneet siihen. Minä koin olevani helvetin lihava sika, koska en pystynyt pitämään itseäni erossa herkuista.

Olen maistanut näiden vuosien aikana lähestulkoon jokaista uutuussuklaata ja karkkia mitä kauppaan on milloinkin tullut. Yhtäkään joulua en ole istunut sohvan nurkassa katsoen kun muut syövät suklaata ja ihania jouluherkkuja syömättä itse. Olen vertaillut itseäni muihin anoreksiaa sairastaviin ja ajatellut, etten minä ole sairas, ei minulla ole anoreksiaa koska syön herkkuja.
Toisin sanoen, mielestäni en milloinkaan ole ollut tarpeeksi sairas.

En silloin, kun painoni alkoi romahtamaan. En silloin kun olen pyörtynyt oksentamisen jälkeen. En niinä kertoina, kun olen joutunut sairaalaan hädin tuskin hengissä. En niinä viikkoina, jotka vietin osastolla.

Vasta nyt, fyysisen olon kohentuessa ja paranemismotivaation löydettyäni olen tajunnut oikeasti olleeni ja olevani edelleen todella sairas.
Olen kantapään kautta joutunut ymmärtämään asioita kuten:

• jokaisen sairaus on erilainen. En ole huono anorektikko, jos syön suklaata. En voi verrata itseäni kehenkään muuhun.
• minun ei tarvitse painaa 25kiloa sairastaakseni anoreksiaa.
• jos olen syömättä ja pakkoliikun, elämässäni pyörii vain ruoka jota en saa syödä, minulla on anoreksia, vaikkei se olisikaan samanlainen kun jollain toisella.
• jos joka kerta syödessäni hekkuja tai yli "sallitun rajani" alan ahmia ja sen jälkeen oksennan, en ole huono anorektikko vaan sairas ihminen. 

Jostain syystä olen kammonnut ja vihannut bulimiaani aina ja pitänyt anoreksiaa jotenkin korkeammalla jalustalla, täydellisyytenä ja tilana jossa en tarvitse mitään. En ruokaa, en juomaa, en toisia ihmisiä, en läheisyyttä. Minulla olisi vain kokonaisvaltainen hallinta itsestäni ja kehostani.
Tosiasiassa tämä sairaus on kaikkea muuta kuin hallintaa ja täydellisyyttä. Vihdoin olen ymmärtänyt ettei tässä ole mitään hienoa, ei mitään tavoiteltavaa. Ja minä haluan tästä pois.
 

Jokainen syömishäiriötä sairastava on "tarpeeksi sairas".

syömishäiriö ja parisuhde

Tämä on mulle tosi kipeä aihe, mutta koska blogini on tunteiden purkamista varten, haluan asiasta tänne kirjoittaa.

Olen seurustellut kumppanini kanssa kohta kolme vuotta, ja koko suhteemme ajan olen ollut enemmän ja vähemmän sairas. Hän on tiennyt ongelmastani jo kun aloimme seurustella, joten se ei tullut mitenkään yllätyksenä. Yllätyksenä hänelle taisi tulla se, miten rankkaa on toisen tuskaa seurata vierestä pystymättä tekemään yhtikäs mitään.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen käynyt todella pohjalla, sekoillut ja kärsinyt, hyppinyt sairaalasta toiseen. Koska olemme osan tuosta ajasta asuneet saman katon alla, tietysti hän on ollut se joka on mukana jokaisessa asiassa miten kotona oireilen. Tietenkään kokonaan normaali parisuhde-elämä ei ole yhdessä asuessamme unohtunut, mutta valehtelemista olisi väittää ettei se ole muuttunut. 
Minun alkaessani toipua ja ymmärtää muidenkin asioiden kuin syömisen ja syömättömyyden päälle olemme alkaneet miettiä suhdettamme ja sitä millainen siitä on tahtomattamme tullut. Kaikista kipein tosiasia on se, että meillä ei oikeastaan ole parisuhdetta enää. Tahtomattamme hänestä on tullut minulle kuin hoitaja, tuki ja turva, apu joka on lähellä. Tietysti se on myös ollut todella suuri apu vaikeina aikoina, mutta olemme antaneet sairauteni pyörittää suhdettamme ja antaneet sille valtaa kaikkeen.
Suoraan sanottunua en ymmärrä, miten hän on pystynyt seisomaan rinnallani näin pitkään. Bulimiavaiheina katsonut vierestä kun ahmin tajuamatta mistään mitään ja oksennan useita kertoja päivässä, anoreksiavaiheina katsonut kuin kuihdun ja tuijotan jääkaapin sisältöä ottamatta kuitenkaan mitään.

Mä olen kova syyllistämään itseäni, ja tässä tapauksessa on hyvin vaikeaa olla ottamatta syytä niskoilleni, olla ajattelematta että minä pilasin suhteemme. 
Kuitenkin tämä sairaus on se joka on suhdettamme tahtomattamme muuttanut enkä minä, mutta on vaikeaa hyväksyä etten ole syyllinen siihen.

Emme enää tiedä miten jatkaa. On kulunut niin paljon aikaa siitä kun suhteemme on viimeksi ollut lähelläkään "normaalia", kaikki on koostunut vain syömishäiriöni eri vaiheista, päivittäisistä keskusteluista ruoan ympärillä.

Onko teillä neuvoja? Miten olette kokeneet parisuhteen ylläpitämisen syömishäiriöstä huolimatta?

Mua pelottaa ja ahdistaa kamalasti, johonkin suuntaan tästä on lähdettävä, mutta mihin.

paino

Niin yhdentekevä, mitätön asia. Samalla elämää suurempi ja kaikkea hallitseva.

Olen ollut vaaka-lakossa nyt elokuusta lähtien, kun painoni saavutti normaalin rajat. Enkä aio sille pirulliselle välineelle hetkeen astuakaan. Itselleni vaakalukeman tietäminen aiheuttaa aina suunnatonta ahdistusta, paniikkia ja laihduttamisen halua, oli kyseinen lukema mikä tahansa. Siksi tein päätöksen, että en vaa'alla aio enää käydä, ennen kuin olen valmis vastaanottamaan näytölle ilmestyvän lukeman täysin välinpitämättömästi. Eli siihen voi mennä aikaa.

Painon seuraaminen aiheuttaa riippuvuutta, ja varsinkin anorektikolle siitä muodostuu elämän tärkein asia. Muistan, kun viime talvena kulutin iltani maha huutaen odottaen seuraavaa aamua, jolloin näen toivottavasti laskeneen lukeman. Jos se oli laskenut, minut valtasi noin viisi sekunttia kestävä onnentunne, joka katosi kuin savuna ilmaan anoreksian ilmoittaessa sen olevan edelleen liikaa. Tajusin myös, että mitä enemmän painoni laski, sitä enemmän itseäni ja vartaloani vihasin. Minä vihasin sitä enemmän kuin mitään.
Vaa'alla käymisen lopettaminen on opettanut mut katsomaan itseäni kokonaisuutena, eikä vain liian isoina numeroina.


Näiden vuosien aikana, kun olen sairastanut ja hoidon piirissä ollut, olen valitettavasti joutunut huomaamaan että niin lääkäreissä kuin hoitajissakin on syömishäiriöistä mitään tietämättömiä ihmisiä, jotka tuijottavat pelkkää painoani määritellen siten sairauteni.
En ole koskaan painanut kolmeakymmentäviittä kiloa, (thank God) vaan koko sairaushistoriani aikana painoni on vaihdellut alipainosta täysin normaaliin, riippuen siitä onko vallassa ollut anoreksia vaiko bulimia. Muistan, kun kohta kaksi vuotta sitten jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan veriarvojeni ollessa niin järkyttävän huonot, että minun ihmeteltiin olevan pystyssä saati elossa enää. Seuraavana aamuna minut punnittiin ja muutaman tunnin päästä kyseisen sairaalan psykiatri tuli minua tapaamaan. Hän sanoi mulle: "50 kiloa, jaa, etpä sä kauhean laihaksi oo itseäs kuitenkaan saanut".
Okei, voitte kuvitella oman reaktioni tähän. Samantyyppisiin taliaivoihin oon valitettavasti vuosien aikana törmännyt useimminkin, mikä on todella surullista.

En ihmettele, että monet syömishäiriötä sairastavat vähättelevät itseään ja sairauttaan eivätkä uskalla tai halua hakea apua kun ovat "liian painavia".
Jos sairastat syömishäiriötä, olit sitten ali-, normaali-, tai ylipainoinen, älä vähättele asiaa. Hae pliis apua. Taliaivoista hoitohenkilökuntaa saatat joutua kohtaamaan mutta sinä itse tiedät avuntarpeesi parhaiten.

Ja mikäli vaaka aiheuttaa sulle riippuvuutta, älä käy sillä. Sillä, mitä painat, ei ole mitään väliä. Ei yhtään mitään.

the first step

Vihdoin otin askeleen, ja kirjoitan ensimmäisen tekstini "parantumis"-blogin puolelle.
Tunnuksen tähän olen luonut jo jonkin aikaa sitten, mutta ehkä pelännyt sitä voinko tämän kirjoittamista aloittaa, jos en paranekaan, en haluakaan, en pystykään? Mutta mähän pystyn.
Mä haluan pystyä.
Aion pitää edellisen blogini näkyvissä. Ehkä vielä kirjoitan sinne, ehkä en. Siihen kuitenkin pyrin,että pidän itseni pinnalla.

Viimeiset seitsemän vuotta olen rypenyt syömishäiriösumussani, milloin bulimian, milloin anoreksian puolella. Kuluneen ajan tajuaminen järkytti mua, enkä halua enää yhtään vuotta menevän hukkaan.

Perustin ensimmäisen blogini kohta vuosi sitten, nyt aloitan uuden, puhtaammalta pöydältä. Mitä vuodessa on sitten tapahtunut?
Olen kaatunut, noussut, kaatunut, hukkunut, noussut uudestaan pystyyn ja nyt seison heiveröisillä jaloillani valmiina taistelemaan.
Ehkä suurin muutos tapahtui alkukesästä, kun jouduin jälleen sairaalaan tiputukseen ties monettako kertaa romahtaneiden veriarvojen takia. Pettymys itseen, läheisten pettymys muhun, turhautuminen, ne kaikki sai yhdessä aikaan sen, että ensimmäistä kertaa päässäni oli ajatus: ei koskaan enää.

Ensimmäistä kertaa taisin myös tosissaan sisäistää sen, että vaikka kuinka paljon saisin ulkopuolista apua, hoitokontakteja ja tukea, mikään niistä ei koskaan tule auttamaan ellen itse halua parantua.
Muita asioita, jotka sisäistin vasta kuluneen kesän ja syksyn aikana:
1. Alipainoisena en parane anoreksiasta, enkä bulimiasta. That's it. Niin monta kertaa olen ajatellut haluavani parantua, mutta en varmasti liho yhtään, jos olen normaalipainoinen tapan itseni ynnä muuta vastaavaa. No, nyt olen normaalipainoinen, en ole kuollut, en tappanut itseäni. Minä pystyn keskittymään, ajattelemaan, käyttämään päiväni muuhun kuin ruoan ajatteluun ja olemaan läsnä.
2. Mikäli yritän kituuttaa itseäni säännöillä, et syö yli 800 kaloria päivässä, alkaa tikittää ahmimis-aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin. Säännöllinen syöminen on ratkaisu. Niin kuin minulle on tuhansia ja tuhansia kertoja sanottu.
3. Olen sairastamiseni aikana ajatellut aina, että en ole tarpeeksi sairas, en tarpeeksi laiha, en tarpeeksi hyvä anorektikko. Määritin itselleni painotavoitteet, milloin voin myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta hei, jokaisen sairaus on erillainen. Jokaisen syömishäiriö on ihan yhtä vakava, oli bmi sitten 13 tai 20. Niin se vain on. Se ei katso painoa, ei sitä onko ollut letkuruokinnassa. Fakta on se, että pisimmälle mennyt anorektikko tai bulimikko kuolee.

Minä en aio kuolla, aion taistella.